Ollu vissiin aika pitkä tauko ku oon edes kirjautunut tänne... Mutta oon siis elossa vieläkin. :) Varsinkin viime viikonlopun jälkeen! <3 Oli kyllä maailman ihaninta aikaa. Ei oo koskaan, siis ikinä, ollut niin hyväksytty ja ymmärretty olo kuin silloin. En nyt sen enempää siitä kerro / sitä hehkuta, jääköön mielikuvituksen varaan loput... ;) Mutta on kyllä sillai yleisesti ottaen hiukan parempi olo nyt täällä yksinäisyydessäkin. Plus, kämppiksen kans saatiin hakemuskin aikaan, niin ehkä pääsen täältä lutikkaevakosta vielä tän vuoden puolella muuttamaan uuteenki asuntoon... Niin ja mahdollisesti aivan yhtä ihana viikonloppu edessä parin viikon päästä. :) <3

Mutta nyt asiaan, mietin siis tossa hetki sitten että haluanko mä kirjoittaa enää tulevaisuudessa yhtä avoimesti / ollenkaan tästä prosessista. Siis nyt tietenkin tuntuu siltä että haluan jatkaa silloinkin ja että ei se tunnu ahdistavalta tai kiusalliselta kirjoittaa niin henkilökohtaisesti. Mutta sitten yhtäkkiä aloinki kelaamaan että entäs jos se fiilis muuttuukin, koska mun identiteetti on kuitenki 100% tyttö. Siis se osa mitä itsestään on löytänyt, en edes lähde väittämään että oon löytänyt itsestäni 100%, mutta tuskinpa juuri kukaan löytää koko elämänsä aikana vaikka kuinka omistautuis itsetutkiskelulle. Tästä tuli siis sitten mieleen, että jos olisin syntynyt oikeaan kehoon, niin olisinko halunnut silloin teininä kun muutoksia alkaa tapahtua, niin kertoa niistä koko maailmalle? Tosin siis joo, onhan se ihan eri tilanne siinä mielessä että silloin se tapahtuu ”luonnostaan” tai siis sillai että niin ”pitäiskin” tapahtua. Nyt tilanne on se että niin laitetaan tapahtumaan, koska niin olis pitänyt tapahtua mutta ei tapahtunut.

Mutta jos ne muutokset tuntuukin mulle sit tulevaisuudessa aivan yhtä luonnollisilta ku miltä ne tuntuis jos kaikki olis mennyt syntymästä asti oikein... Sitä aloin miettimään. Kun jos nyt kelaan sitä kuinka luonnolliselta tuntuu pitää liivejä, kuinka luonnolliselta tuntuu että muhun viitataan tyttönä, etc., niin ekana tulis mieleen että ne muutoksetkin tuntuu sitten yhtä luonnollisilta. Että sitten se voiskin johtaa siihen että ei haluakaan avautua niistä kun tuntuu liian yksityisasioilta... Mä en siis itse haluais että se alkaa tuntumaan siltä, koska oon kuullut / saanut niin hirveesti positiivista palautetta tästä kaikesta ja selkeästi tän tyyppiselle tiedonjakamiselle on tilausta / tarvetta.

Kun oon siis huomannut että en esimerkiks halua enää että mua nähdään alasti, paitsi sellaiset joille on paljastanut itsensä vielä enemmän ku vain alasti; petikaverit. (Oon kirjottanu tähän liittyen jo kokonaisen jutun, mut pohdin sen julkaisua vielä mut tässä nyt vähän menee sen kans sit päällekkäin...) Helpompi ehkä selittää saunomisen kautta: poikien kans ahdistaa olla sen takia että tuntuu ettei ole yks niistä. Tyttöjen kans taas ahdistaa se että ei voi koskaan olla ”aito” ja ne muut on. Niin sitten ei tee mieli olla lainkaan alasti kenenkään kanssa, paitsi just niitten jotka on jotenki ”osoittanu että niihin voi luottaa” sillai et on paljastanut ittensä niin täysin että kykenee seksiinkin niiden kans, vaikka siitä tulis jälkikäteen itselle paha olo. (Seksistäkin on yks kirjoitus jo, mut sekin odottaa julkaisua ku mietin että uskallanko...) Ja ennenku aloin tajuta ja löytää itseäni, niin ei ollut mikään ongelma pomppia alasti ystävien seurassa (joka tapahtui kyllä poikkeuksetta humalassa ja jotenkin yllytettynä) mutta nykyään en todellakaan haluais riisuutua alasti enää sillai.

Niin tästä sitten tuli mieleen, että koska toikin asia on muuttunut noin paljon jo ennenku kehossa on mitään muutoksia tapahtunut, että haluanko jotenki suojautua sitten niin paljon enemmän vielä etten enää tahdo ees kirjoittaa näistä... Mä oikeesti toivon että niin ei käy. Ja aiheeseen liittyen, niin intoilenpa tässä nyt vielä että 19. päivä on ihan kohta!! :) Tuntuu siltä että transpolilla on pari työntekijää vähemmän sen päivän jälkeen, jos vieläkin ovat sitä mieltä että en oo ”tarpeeks vakaa”...

Niin ja tossa eilen vai toissapäivänä satuin kattoon sitä ihan vammasta ja turhaa jenkkisarjaa Lääkärit. Siinä oli pariskunta, jolla oli 6v poika joka halus pukeutua tyttöjen vaatteisiin ja leikkiä tyttöjen leluilla. Se poika oli ihan fine sen vartalonsa kanssa, eikä siis puhunut mitään sellasta että haluais olla tyttö, vaan se ei tullut toimeen sen ulkopuolelta asetetun sukupuoliroolin kanssa. Sen vanhemmat tuki sitä ja ymmärsi. Sehän saattaa vasta myöhemmin tulla se sukupuoliristiriita... Mutta tää sai mut ajattelemaan sitä että koko mun blogillekaan ei olis mitään erityistä tarvetta jos tässäkin maassa pikkusen enemmän käsiteltäis tätä koko aihetta. Ja ajettais asioita siihen suuntaan että sukupuolet ei oo kankeita ja staattisia, ei sillai että ne on kaks ympyrää jotka on kilometrin päässä toisistaan, vaan niin että ne on yhden viivan kaksi päätyä ja siinä välissä on rajattomasti ”vaihtoehtoja” välissä. Kun nykyään tuntuu siltä että sitä kuilua siinä välissä pikemminkin syvennetään ja niitä erotetaan entisestään toisistaan ja samalla aiheutetaan niiden ääripäiden voimistuminen suhteessa kaikkeen joka ei ole niitä. Miksei kouluissa opeteta sukupuolesta mitään? Jos monet trans* löytäis itsensä jo yläasteiässä, ennen kaiken maailman ristiriitaisia kompensaatiokausia, niin tosi moni vois päästä paljon luonnollisempaan lopputulokseen, kun hoidot voitais aloittaa ennenku biologinen hormonitoiminta alkaa. Enhän mäkään tiennyt koko transsukupuolisuudesta teininä varsinaisesti mitään. Ei mulla ollut sellaista käsitettä edes että voisin olla jotain muuta ku se mitä keho näyttäis olevan. ”The clouded mind sees nothing.”

* Tähtisimmu *