On taas niin järkyttävä yö takana, että ei tiiä mitä taas tästäkin postauksesta syntyy mutta uhmakkaasti lähden ottamaan siitä selvää. Siis saanu nukuttua taas kunnolla, vaikka otin melatoniiniakin, ja sitten ku sai niin pelkkiä painajaisia. Kuten, olin jossain bunkkerissa ja siellä oli räjähtämässä pommi tai sitten juoksin taas kerran jotain psykopaattista murhaajaa pakoon. Niin ihanaa toi nukkuminen... :(

Anyway, tämä aihe siis tuli mieleen jo useampi päivä sitten ja liittyy nyt taas paljolti niihin sukupuolirooleihin / -stereotypioihin ja odotuksiin. Kun mä oon ollut lapsena aina jotenki tosi herkkä, sen oon siis kuullut äitiltä jälkeenpäin. Enkä siis pelkästään itkuherkkä vaan muutenkin jotenkin tosi sellane että pelkäsin helposti ihan käsittämättömän paljon ja innostuin myös herkästi. Oon ollu tavallaan impulsiivinen ihan alun alkaenkin siis. Mutta lapsena kyllä siis itkinkin tosi helposti ja paljon. Eikä se muuttunu oikeastaan ala-asteellakaan, vaikka olinkin koulukiusattu, niin jotenki en kuitenkaan ”kovettanut” itteeni niin että olisin pakottanu itteni olemaan itkemättä. Eikä vielä yläasteellakaan, vaan silloinkin ”uskalsin” itkeä ihan sama ketä kaikkia oli paikalla. Tällanen käytöshän siis mielletään perinteisesti feminiiniseks (kai?)... Joten onko tämä nyt jälleen kerran yks monista ”todisteista” siitä ristiriidasta...?

Tähän nyt sit liittyy siis myös se, että ei tarvinnut välttämättä olla ees varsinaisesti paha olo tai ahdistaa tai mitään, vaan oon saattanu just herkistyä jollekin tapahtumalle, tai jollekin mitä näkee jossain lastenohjelmassa tai sit teininä jossain muussakin ohjelmassa. Sellasia ihan selkeitä muistoja ei lapsuudesta oo enää että mille silloin olis herkistynyt, mutta yläasteelta muistan tosi elävästi sen kun kattelin siihen aikaan usein sarjaa Suositut (alkuperäinen nimi kaiketi Popular), joka kerto jonku perus jenkki high schoolin kahdesta eri ystäväporukasta. Toiset oli ne suositut ja toiset oli ne epäsuositut ja sit oli jotain random tyyppejä jotka hyväksyttiin tavallaan molempiin porukoihin. No, siinä oli sit sellane jakso et niillä oli joku transvestiittiopettaja tai transsukupuolinen – en oikeesti enää muista niin tarkkaan. Mutta se tärkee juttu tässä on se, että sitä maikkaa oltiin sit erottamassa siitä koulusta ja se school board tai joku sit piti jotain paneelia siitä että kuinka nyt toimitaan, niin ne kaks muuten ihan erillistä nuorisoporukkaa ”liittoutui” koska ne kaikki rakasti sitä opettajaa se oli niiden mielestä niin ihana ja lisäks vielä hyvä opettaja. Ja ne kaikki ristiinpukeutu mielenosoituksena sinne paneeliin! :') Mä niin muistan kun mä katoin sitä ja se mitä ne teki liikutti mua niin paljon että itkin sen koko loppujakson ajan ja jälkeenkin vielä, se oli musta vaan niin hirmu kaunista ja ihanaa että ne tuki sitä opettajaa noin. <3

Mut nii, no sitten tuli yläasteen lopulla jotenki sellane että mä en halunnu enää ”näyttää heikolta” - se perus illuusio siitä että ”itkevä henkilö on heikko”... Ja sitten kovetin itteni. Muistan että monta vuotta hoin että rakkaus on valhe, ei sellasta tunnetta ole olemassa koska kaikki ihmiset on pohjimmiltaan itsekkäitä, että se on synnynnäinen vika koko ihmisrodussa. (Oon vieläkin sitä mieltä että kaikki ihmiset on poikkeuksetta itsekkäitä, halus tai ei, mutta ei se rakkautta poissulje.) Mut sen lisäks, että yritin rakentaa sellasia muureja ympärilleni ettei kukaan näkis mun ydintä – tai varsinkaan pääsis käsiks siihen! – niin halusin olla täysin tunteeton. En halunnu siis näyttää iloa, onnellisuutta, surua, kateutta, vihaa, rakkautta, en mitään tunteita...

Tollanen radikaali asenne nyt ei ehkä jatkunu kauhean pitkään, en nyt jaksa tarkemmin alkaa muistelemaan, mutta siitä jäi se että kukaan ei saanu nähdä kun itken. Aina en halunnu näyttää sitä ees parikumppanille... Usein itkin öisin sen toisen vieressä kun se oli ihan unessa ja täysin tiedoton mun pään sisäisestä helvetistä.. siitä käsittämättömän suuresta pahasta olosta ja ahdistuksesta... Tää pointti tässä nyt on siis se, että mahtoikohan toi olla jotenkin osa sitä epätietoista kompensaatiota; että mulle oli onnistuttu hakkaamaan päähän se järjetön käsitys että ”pojat ei itke”... Että se oli saatu läpi ja sitten kun kerran jotenkin vaan alistuin siihen rooliin muutenki ennenku alkoi itseään enemmän ajattelemaan...

Kun se ei ollu tavallaan sillai että olisin halunnut että asiat on noin. Mä tavallaan halusin itkeä kyllä ja ”pystyä” / ”osata” itkeä mutta musta tuntu että en vaan pystynyt. Ei tullut kyyneliä, eikä jotenki ”tarpeeks” paha olo muuten ku yksin, että se itkeminen olis prosessina käynnistyny... Mä halusin eroon siitä mut musta vaan tuntu etten osannut itkeä. Se tietysti – vähemmän yllättävästi – johti siihen että tunsin lisää kelvottomuutta ku en osannu ”edes itkeä”...

En sitten tiiä mistä toi kaikki on loppujen lopuks johtunu ja että liittyykö mikä kaikki mihin, mutta ainaki tiiän sen että tavallaan ihan luonnostaan sitä mukaa kun on löytänyt itseään enemmän ja enemmän, niin oon tullu tavallaan sen ”alun kankeuden ja opettelun” (ks. ”Tytöksi ”opettelusta””) jälkeen ihan luonnostaan feminiinisemmäks.. stereotyyppisen feminiinisemmäks. Siis muillakin tavoin mutta tää nyt yrittää keskittyä tohon itkemiseen ja herkkyyteen. Oon oppinut ensinnäkin itkemään taas silloin kun itkettää, ihan sama ketä on paikalla – ja myös selvin päin. Oon tavallaan tullut just sellaseks että ei pelkää näyttää enää tunteitaan, ihan sama mitä ne sitten onkin just sillä hetkellä. Ei pelkää enää näyttää miltä tuntuu. Osaa sillai heittäytyä siihen tilanteeseen, että ei pelkää sitä et entä jos kukaan ei heijastakaan sitä tunnetta takas ja siten oikeuta sitä, entä jos ei ole peiliä. Se ei vaan pelota enää. Mä saan tuntea tavalla X, vaikka kukaan ei peilaamalla sitä oikeuttaiskaan. (Helvetin Hellsten, kun istuttanu nää termit mun päähän... :D) En nyt tiiä sit että onko toi just nimenomaan feminiininen ominaisuus, mutta mun mielestä se on hyvä ja terve ominaisuus ja se jotenki helpottaa, kun niin uskaltaa (taas) tehdä.

Ton lisäks sitten oon oppinut uudelleen just sen että jos joku on oikeesti tosi koskettavaa, olkoon se nyt sitten sarja, leffa, mainos tai tapahtuma kadulla, niin mä saan itkeä sen takia. Mä saan itkeä myös siitä että ikävöi jotain tosi tärkeää tai rakasta henkilöä.. mitä on tässä parin viikon aikana kyllä tullutkin sitten tehtyä... <3 Onneksi se ikävä helpottaa taas pian – ainakin hetkeksi... :) Vaikka mietin nyt jo sitä että kuinka hirveetä se on sit taas ku auto lähtee pihasta... Ei pitäis ajatella sitäkä etukäteen mut.. nii...

On tässä vielä sit sellanen pieni lukko, että mulle on vieläkin tosi vaikeeta heittäytyä sellasille ystäville, joiden kans tuntuu et ne näkee mut vieläkin poikana... Mutta jatkuvasti vaan yhä useampi ja useampi onneks näkee tän fyysisen, väärän ja ahdistavan kehon läpi sinne syvälle muhun, jossa on se pieni, hauras, pelokas, (henkisesti) pahoinpidelty ja teini-ikään jäätynyt tyttö... Se, joka ei koskaan ole saanut olla totta, vaan joka on vasta toteutumassa... Ja toivottavasti se voittaa sen juoksukilpailun aikaa vastaan... Mä itsekin toivon niin. <3

Toivottavasti ei ollu taas ihan hirveen sekavaa ja epäselvää ku pää ihan jäässä taas kiitos viime yön...

* Tähtisimmu *