Kattelin pari päivää sitte sen leffan ”Sisko tahtoisin jäädä” ku sattu tulemaan telkkarista (pitkästä aikaa kun senkin katsomiseen mahdollisuus täällä väliaika-asutuksessa). Ja jälleen kerran samaistuin niin lujaa oikeasti niihin henkilöhahmoihin siinäkin. Aivan kuten silloin kun katselin ”Espoon viimeinen neitsyt.” En tiedä onko se nyt sitten jonkun (ammattilaisen(kin)) mielestä epätervettä sillai ”elää kuvitteellisen hahmon läpi” mutta jotenki tuntuu edelleen että se palvelee mun kohdalla aika suurta tarkoitusta tän ristiriidan keskellä.

Sitä jotenki vain kaipais sellaista samanlaista suhdetta jonkun kanssa. Ja siis mä nyt tietysti kaipaan sitä laajaa yhtenäistä ystäväpiiriäkin ja sitä ”huolettomuutta”, joka oli totta vielä muutamakin vuosi taaksepäin, mutta se nyt ei ole se pääasia. Mutta siis se tyttöjen välinen bestissuhde. Mulla ei ole koskaan ollut vastaavaa, ikinä. Tietenkä; eihän pojilla ”ole tarvetta” sellaiselle – no joo, ei välttämättä (tehokkaasti väistetty yleistämistä, huomasitteko?) olekaan kaikilla. Totta kai mulla on, kuten aiemminkin oon kertonut tosi paljon tosi läheisiäkin ystäviä, mutta silti aikuisuus uhkaa kovasti ”viedä” ne multa. Ja siltikin, vaikka joskus 8 – 10 vuotta sitten se meno olikin sellaista ku noissa leffoissa mitä mainitsin, niin silti multa puuttu se olennainen elementti siitä omasta.. tunne-elämästä?, sosiaalisesta elämästä?, ihmissuhteista?, joka useimmiten kaikilla tytöillä on: bestis. Mulla oli toki sellainen poika, jota oon rakastanut siitä asti kun siihen tutustuin, ja joka on edelleen mun paras ja läheisin ystävä. Mutta se rakkaus on tyhjiö siinä mielessä että se ei voi näillä ennakkoehdoilla koskaan toteutua. Kosmos ei sallinut mun syntyä oikeaan vartaloon, jotta voitais koskaan olla yhdessä. Mutta se ihminen on silti ihan älyttömän uniikki, kaikessa mielessä. Mutta se suhde ei myöskään koskaan voi olla sellainen bestissuhde, jollaista oon aina kaivannut. Enkä mitenkään voi allekirjoittaa väitettä että se kaipaus ikinä olis perustunu siihen, että on nähnyt biotytöillä olevan sellaisen, vaan se tarve on tullut itsestä ihan sisältä, niinku moni muukin stereotyyppisesti feminiininen tarve / tapa / etc..

Sitten kun näin montaa päällekkäistä kriisiä mulla ei ole vielä koskaan ollut elämässä, vaikka on ollut koulukiusaamista, vanhemman itsemurha, eroja, pettymyksiä, petoksia, mustamaalausta, väkivaltaa, jatkuvaa arvottomuuden ja kelvottomuuden tunnetta ja sitä että molempia on sit hakenut ulkopuolelta, joka on johtanut siihen että oon käytännössä aika helppo nakki. Mutta aiemmin niitä kriisejä on ollut korkeintaan kaks kerrallaan. Nyt on jotenkin niin paljon asioita yhtäaikaa, että taakka on suurempi kuin koskaan. Ja siltikin vaan piilotan sen, pelätessäni että puhumalla vain jaan sen, koska ei mua voi auttaa. Eikä se puhuminen edes auta kuin siksi aikaa kun puhuu; ei se taakka kevene varsinaisesti... Mutta nyt olis jotenki vielä isompi tarve sellaiselle yhdelle uskotulle, joka ei koskaan hylkäisi, eikä jättäisi. Sit kun on vielä niin yksin... Itkettää. :'(

[Hmm.. taas tuli mieleen, että onko tyttöystävät palvelleet mulle aina samalla sen puuttuvan bestiksen virkaa, kun mitä oon aiemmin miettiny et jos oonki eläny sitä omaa "puuttuvaa" elämääni sen läpi jotenki? Siis mun itseni tajuamatta...?]

Samaistumisesta tuli muuten mieleen, että oon samaistunut tyttöhahmoihin lähes aina. Tosi harvoin, olkoon yhteys sit mikä vaan leffa / sarja(kuva) / peli / kirja, oon samaistunut poikiin. The Matrix taitaa olla sellainen, jossa samaistuin eniten Neoon. Tiedä sit miks, enkä ole vaivautunut ajattelemaan sitä kysymystä. Nytkään. Mutta siis muistan että ala-asteella oli yhdeltä kaverilta Sega lainassa ja pelasin sillä Street Fighter 2:sta, niin tykkäsin kaikista eniten pelata sillä Cammyllä, joka on tyttö. Dungeon Keeperissa lempihahmo oli ehdottomasti Dark Mistress – ja se ei johtunut siitä sen ”hottiudesta.” Puuhamaan pelihallissa ku ala-asteella pelattiin X-Men-kolikkopeliä, niin halusin aina olla Storm. SNESin Power Rangersissa valitsin aina Trinin (se keltanen), tosin en muista samaistuinko siinä sarjassa keneenkään niistä sankareista, koska Scorpina oli mun suosikki. Diablo I:n lempihahmo oli (silloin) Rogue (nykyään se on Sorceror, koska oon tajunnut kuinka ylivertaisia maagit on sotureihin nähden ;D). Ainakin Amelie, American Beauty ja The Rage – Carrie 2 on sellaisia joiden päähenkilöihin oon samaistunut ihan sikana silloin teininä ku ne näki ekan kerran. Kaikissa HoMM-sarjan peleissä lempisankari on ollut melkein poikkeuksetta nainen. Jos joku muistaa sellaiset KOOSH-figuurit mitä joskus sai ostettua Ärrältä (niitä oli neljä), niin hain kaikki lähikaupunkienkin Ärrät, ku olisin halunnu sen tytön, mutta sitä ei ikinä ollut missään. Tämä siitä huolimatta että lapsena en leikkiny esim. nukeilla. Kummikarhuja katsellessa ajattelin itseni aina sen Sannin paikalle. The Fifth Elementiä kattellessa tuntui siltä kuin olisin ollut se Leeloo (näin sen ekan kerran joskus yläasteella, muistaakseni). Aijjoo, ja ala-asteella diggasin ihan jäätävän paljon Spice Girlsiä ja X-Periencee. (:D) En nyt jaksa kaivella muistoja enempää, mutta useimmiten jos jossain ohjelmassa tms. vain oli tyttöhahmo, niin se olin minä. Yks tosi poikkeus on TNMT, jossa mä olin Casey Jones. En tiiä. Se oli jotenki niin kovis, ku sillä oli pesari ja kaikkee. :) Ja maski!

Niin, mut siis vähän ehkä eksyin nyt tuohon luettelointiin, mutta oon jotenki aina samaistunut tyttöhahmoihin ihan pienestä saakka. Mutta sen lisäks oon lähes aina samaistunut, jopa sillai epäterveen ihailevasti, jos joku loukkaantuu. Siis muistan ainakin Kaukametsän Pakolaiset piirrossarjasta sellasen jakson, että ne kanit tai jänikset on saaneet poikasia ja yks niistä kävelee ansaan ja teloo jalkansa ihan hirveen pahasti. Sit ku se siinä nilkuttaa verta vuotavana ja uikuttavana (ai oliko meiän lastenohjelmat vähän erilaisia sillon? :D), niin en tuntenut ainoastaan sympatiaa, vaan ihan kuin olisin ollut se. Siis jotenkin se oma haavoittuneisuus samaistutti mut siihen kuvitteelliseen hahmoon. Oon huomannut saman muissakin tilanteissa, mutta se samaistuminen siihen haavoittuneeseen on moninkertainen, jos se on vielä tyttö. Muistan kun joku on joskus tuonut mulle jonku MegaMarvel lehden numeron, jossa Ihmeneloset otti turpiin oikein huolella, niin siitä nykyään jo kadonneesta lehdestä on palanut mieleen pari kuvaa: se kun Sue Storm on siinä kannessa jotenkin tosi pahasti haavoittuneena ja just ja just pystyy pitämään itsensä pystyssä ja sitten se lähikuva sen silmästä kun se kyynelehtii edesmennyttä veljeään. Ne oli ne hetket kun olin jotenkin ihan se hahmo. Enkä edes lukenut siihen aikaan sarjakuvia, porukat tilas Aku Ankan lahjaks monta vuotta myöhemmin vasta – kysymättä BTW että luenko sitä ees.

Toi itse asiassa on yks syy, miks ostin joskus Stuntmanilta – kun se vielä oli ees etäisesti hyvä kauppa – sen Luis Royo seinälipun, jossa on se haavoittunut, itkenyt tyttö, jolla on jotain ihme piikkejä sen päässä tai jotain. Olisin voinut haluta jonkun toisen sellasen, missä on se muija jotenki alasti peppu jostain harson alta vilkkuen katsojaan päin, mutta ei, mä halusin just nimenomaan ton. Se olin minä. Haavoittunut, heiveröinen, ”avuton”, pelokas ja murjottu tyttö, jonka katse kohtaa katsojan ja se tuntuu sanovan: ”help me” - ja nimenomaan ilman isoa alkukirjainta tai pistettä tai huutomerkkiä tai mitään. Se on niin loppu, että se just ja just jaksaa kyyneleiltään sopertaa sen avunpyynnön. Tuli mieleen että Hellraiserissa lemppari niistä demoneista oli kans aina se tyttö, jolla oli kurkku auki tai jotai.

Että eipä tässä kai mikään ole vuosien varrella juuri muuttunut: taas olen älyttömän yksinäinen, edelleen haavat vuotaa, edelleen kaipaa sitä bestistä, edelleen kaipaan sitä ”ritaria” pelastamaan mut tulevilta pahoinpitelyiltä.. edelleen tuijotan sieltä seinälipustani, mutta olen jo luopunut toivosta että huominen olisi yhtään valoisampi kuin tää päivä – tai edes yhtä valoisa. Tekee taas ihan hirveesti mieli vetää perseet. Onneksi ei ole mitään juotavaa. Huomenna on taas terapiakin. Jee. Enpähän ole edelleenkään viillellyt, jotain hyvääkin kerrottavaa taas sille. Eikä oo edes tehnyt mieli. Sekin on varmaan hyvä. Tupakkaa on kyllä menny...

Nii, en nyt tiiä saako tästä postauksesta taas irti mitään, että voiko noista jatkuvista samaistumisista ym. päätellä nyt sitten sen enempää transsukupuolisuuten kuin mihinkään muuhunkaan liittyen mitään, mutta ajattelin kirjoittaa kun ne nyt mun mielestä ainaki jotenki liittyy siihen. En nyt ainakaan ole kuullut että kauhean moni cis* samaistuis lähes poikkeuksetta vastakkaisen sukupuolen hahmoihin. Mutta mistäs minä tiedän.

Kiitos lukemisesta. :) <3

* Tähtisimmu *