Mietin tossa kun oli kolme päivää taas perjantai.. niinno onko nyt sitten parempi mieli? No ei varsinaisesti... Yleensä ns. nollaaminen auttaa ihan oikeasti, sillai että on pirteämpi taas. Niin, mut siis kelailin että jos oon humalassa jotenki tosi paljon enemmän feminiininen, niin meinaako se sitä että se todistaa koko ristiriidan valheeksi, vai tarkoittaako se just nimenomaan päinvastoin, että se on todellakin aito? Koska alkoholinhan sanotaan vahvistavan sellasia niinku päällimmäisiä piirteitä tai sillai. Että jos joku on puhelias, niin siitä tulee vielä puheliaampi etc..

Siis en oikeestaan tiedä että tuleeko musta periaatteessa näkyvästi yhtään sen tytömpi kun oon päissäni, mutta jotenki oman pään sisällä se identiteetti vahvistuu – ihan kuin sais ”rohkeutta” olla enemmän oma itsensä... Niin, sit alkanut jotenki sitäki epäilemään, että onko se nyt sitten jonkunlainen osoitus siitä, että kun ei ”uskalla” selvin päin olla niin semmone, että koko juttu on vaan hairahdus. Toisaalta, jos nyt miettii mitä tännekin oon kirjoitellut nykyisestä arjestani ja noin, niin sillä ei varmaan nykypäivänä ole juuri mitään eroa feminiinisyyden kannalta, että olenko humalassa vai en. Kyllä se alkoholi siis tekee sen valheellisen itsevarmuuden noston illuusion, jonka se aiheuttaa kaiketi useimmille, mutta se ei tavallaan kulminoidu enää siihen tytön identiteettiin sinänsä.

Mietin siinä nollatessani sitäkin, että miksi mä voin nyt yhtäkkiä jotenki tosi paljon huonommin oikeesti ku vaikka kuukausi sitten. Joo, oon ollut poissa kotoa tosi yksin ja eristyksissä nyt monta viikkoa niiden helvetin lutikoiden takia, mitä meiän koko kämppä on täynnä. Enkä ole moneen vuoteen enää tykännyt siitä meiningistä mitä ympärillä on, että moni (tai kaikki?) on jotenki rauhoittunut, asettunut ja ennen kaikkea levittäytyneet ympäri maata. Mutta nyt se vasta hajottaakin päätä. Ja sitten kun tähän lyödään hormonit vielä päälle, niin mitä mä teen sitten?! Ennen se oli niin että oli koko ajan ison ystäväporukan keskellä ja usein kaikenmaailman kotibileitä ja paljon sellaista sosiaalista toimintaa... Nyt kaikki asuu omillaan ties missä ja nähdään kerran vuodessa. Ei tää ole kivaa. Ehkä ainoa motivaattori siihen että itsekin ”aikuistuis”, niin se että pää ei hajoais siihen että muut on ”aikuistuneet” - olkoon se nyt sitten sanan varsinaisessa merkityksessä mitä tahansa. Mä kaipaan sitä sosiaalisuutta ja isoa ystäväporukkaa... Seremoniamestari – Viesti. Ahdistavan totta, viimeisen säkeistön vikat sanat. Oon miettiny sitä yläasteelta lähtien, että ”meiän porukalle ei ainaka ikinä käy noin”... no eipä tainnut pitää paikkaansa... Osittain syytän somea...

Mutta en siis tiedä miten olen nyt jotenkin tosi rikki... Nytkö vasta alan tajuamaan kuinka paljon kaikki menneet haavat vieläkin vuotaa, vaikka oon kuvitellut että ne on edes osa arpeutuneet. Tavallaan se tunnelukkko testin tulos ehkä viittais siihen, että olen vasta vittu tajuamassa kuinka pirstaleina olen oikeasti. Ihanaa, voi siis arvata, että paha olo tulee vain lisääntymään tulevaisuudessa. Miten jaksan siihen 19. päivään? Ja kuinka marginaalinen se apu on kokonaisuuteen verrattuna, että mieli ja keho yhdentyy...? Mietinkö silti päivittäin edelleen itsemurhaa...? Tekeekö silti koko ajan mieli olla ihan sekaisin, ettei tajuais kuinka paha olo on? Miksei mikään ole muuttunut yläasteen jälkeen? Onko kaikki seurustelusuhteet vain luoneet hetkellisen illuusion siitä että voisin todellisuudessa paremmin?

Edellisenkin ymmärrys siitä, kuinka hän suhtautu kaikkiin näihin asioihin alusta asti niin ihanasti: kutsui tytöksi, neiditteli, kohteli tyttönä, etc.. Tuntuu kaikki jotenki valheelliselta nyt. Ihan ku se olis itselleenki valehdellut tietämättään kaiken sen ymmärryksen, jota ei sitten todellisuudessa ollut... En mä tiedä enää mistään mitään!

Tää on jotenki niin tyhmää, että voin tavallaan paremmin itseni kanssa, kun identiteetti kasvaa vahvemmaks, mutta samalla tajuaa jatkuvasti enemmän kuinka rikki on muilla tavoin. Löytää selityksen osalle siitä pahasta olosta, niin sen seurauksena paljastuu sitä lisää?! Mä en voi käsittää... Vai tuleeko eron hajotus nyt jotenki ihmeellisesti kuukausia myöhässä tai jotain...?

Mua niin pelottaa se, että jos olo ei parane hormonihoitojen aloittamiseen mennessä, niin kulutan kaikki tukiverkot / ystävät loppuun, jos ne sekoittaa mun pään vielä pahemmin ja kaipaisin vielä enemmän tukea.. enhän mä uskalla enää nykyäänkään kenellekään avautua, kun pelkään että vaan levitän sitä pahaa oloa... Niin moni on hokenut jo yli kymmenen vuotta että tahtois auttaa, ja kysellyt että mitä vois tehdä. En mä ole osannut sanoa mitään. Ei voi tehdä mitään. Ei kukaan. En mä nyt ehkä ihan yhtä huonovointinen ole ku kymmenen vuotta sitten, tai tunne itseäni yhtä arvottomaks... Mutta ahdistavan vähän oon parantunut. Mä niin toivon että olisin tulkinnut väärin sen kuinka paljon pahasta olosta johtuu todellisuudessa siitä ristiriidasta, ja että hoidot auttaiski enemmän ku mitä oon uskaltanu odottaa... Sitten joutuu kuitenki olemaan tässä kropassa vielä kulleinensa ja palleinensa, enneku on varaa mennä johonki osaavan kirurgin käsiin, joita ei siis näemmä Suomesta löydy. Hei hei stringien pitäminen. Hei hei bikineissä liikkuminen. :(

Ihme että ei oo tehnyt mieli viillellä... Mä nyt päätän että se on hyvä merkki. Merkki, että ehkä jotain todella on parantunut / muuttunut? Miksi mun olo sitten vain pahenee? Koska oon kykenevämpi kohtaamaan sitä pahaa oloa / kaikkea muuta enemmän? Ja sen takia tunnelukkojakin on paljastunut enemmän...? Miks mulla on aina enemmän kysymyksiä ku vastauksia...

Ehkä tää kaikki vaan johtuukin siitä että on tällä hetkellä aivan liian usein sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä kyseenalaistetuksi. Ehkä se ei olekaan tää eristäytyneisyys, ero eikä yksinäisyys... Ehkä se vain murjoo niin lujaa minuutta, kun tuntuu aina sisarusten läsnä ollessa että on mielenhäiriöinen friikki, joka haluaa silpoa alapäätään vain paetakseen menneisyyttä tai vaikuttaakseen erikoiselta, jotta sais kalasteltua huomiota. Siis mä ehkä jopa tunnen jotenki häpeää niiden silmien edessä. HÄPEÄÄ... Ihan kuin olisin tehnyt jonkun rikoksen oikeesti...

No, onneks huomenna pääsee marttailemaan yhden ystävän kanssa pitkästä aikaa. <3 Ehkä se nostaa mielialaa, kun on vaihteeksi taas sellaisessa seurassa, joka tukee, ymmärtää ja ylimääräisenä plussana värjää mun hiukset, jotka on taas ihan hirveän näköiset kun niin kulahtaneet... Uhhh... Mä tosiaan kaipaan piristystä.. ja syliä.

* Tähtisimmu *