[Oon kirjoittanut tän jonkun aikaa sitten ja varmaan sen jälkeen tehny postauksia, jotka menee osittain tän kans päällekäin mutta en jaksanut alkaa muokkaamaan näin pitkää juttua kokonaan uusiksi... pahoittelut]

Vaikka termien seassa onkin jo selitetty outtaamisesta, ajattelin tehdä siitä oman merkintänsä. Outtaaminen oli siis itsellekin ihan uusi termi, jonka opin vasta tänä vuonna, eräästä toisesta transblogista. En ole vaivautunut kysymään kirjoittajalta lupaa julkaista linkkiä, joten... Outtaaminen on siis sitä kun joku paljastaa, voisi jopa sanoa että suolaa, jonkun. Eli kertoo että joku on gay, bi tai trans*.

Minä haluaisin tietää, mitä tyydytystä se aiheuttaa sille suolaajalle, jos saa paljastettua jonkun olevan jotain, jota se ei ole (vielä) kertonut julkisesti olevansa. Ei se nyt ehkä paina juuri mitään jonkun tavallisen tallaajan kohdalla, mutta vuosien varrelta on monta esimerkkiä, jolloin on outattu joku julkkis ja se on vaikeuttanut hänen uraansa merkittävästi. Eikä se ainoastaan ole se ura, johon se vaikuttaa, vaan aivan kaikkeen. Jos on tehnyt vaikka mallintöitä tyttönä ja yhtäkkiä joku kirjoittelee pitkin somea, että kyseinen henkilö ei olekaan biologinen tyttö, voi siitä seurata aika rankkaa aikaa.

Jonkun henkilön sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen outtaaminen ei minun mielestäni eroa mitenkään minkään muunkaan yksityisasian kertomisesta. Jos vaikka joku kertoisi jonkun julkisuuden henkilön olleen tuomittuna kavalluksesta, on se minusta ihan yhtä lailla outtaamista. Kummankaan tyylistä ei mielestäni pitäisi tehdä, ei julkisuuden henkilöistä, eikä perus mateista ja maijoista. Ei se omalla kohdallani esimerkiksi tarkoita että haluan jotenkin juosta pakoon menneisyyttäni, jos en koe että kenenkään uuden tuttavuuden tarvitsee asioista tietää. Jotkut tietenkin tietävät pakolla, jos ovat olleet samoissa kouluissa tai muuta vastaavaa, mutta heidän tietämyksellään ei voi mitenkään oikeuttaa asian muiden tietoon saattamista.

Jos olisin tuomittu aikoinani vaikka nyt siitä kavalluksesta linnaan, niin en nyt siitäkään välttämättä haluaisi kenenkään uuden tuttavuuden tai vaikka työnantajani kuulevan. Ei se mitenkään eroa sukupuolijutuista. Ja kuten yhdessä toisessa blogissa todettiin: ei se että joku ystävä outtaa minulle jonkun toisen tuntemansa trans* mitenkään vakuuta minua siitä että hän jotenkin ymmärtää minua tai tukee minua asiani kanssa. Päinvastoin, sittenhän epäilen että outtaileeko hän minuakin osoittaakseen taas joillekin toisille tuntemilleen trans*, että hän niin ymmärtää heitä.

Eikä se että siitä menneisyydestään ei huutele jokaiselle vastaantulijalle tarkoita sitä etteikö voisi paljastaa sitä, jos kokee jonkun luotettavaksi ja tuntuu että haluaa siitä kertoa. Toisaalta taas, miksi sitten haluaisi? Koska kokee huonoa omaatuntoa siitä, että ”vedättää” sitä toista? Mutta mitä vedättämistä se on jos sukupuoli-identiteetti on se, johon on korjattu. Eihän se silloin ole mitään vedättämistä. Ei toisaalta ole tyttö (tai poika) siinä mielessä kuin biologiset tytöt (tai pojat), mutta mikä sitten on? Friikki? Luonnonoikku? Poikkeama? Luonnollinen variaatio?

Jotkut heittävät tässä vaiheessa biologisen sukupuolen kortin, perustellen että biologisia sukupuolia on vain kaksi, mutta interseksuaalit hajottavat tuon argumentin ennen kuin se ehtii edes arviointiin saakka. Mitä sukupuoli oikeastaan edes on? Sen kokemus on jokaisella jotenkin sisäänrakennettuna, mutta missä, siihen ei kukaan osaa vastata. Sitä on yritetty kuulemma etsiä kun on tutkittu transsukupuolisia ja bigendereitä mutta turhaan.

En minä ainakaan koe vedättäväni yhtään ketään, jos vaikka kadulla joku tulee että ”mitäs tyttö?” Totta kai ensimmäisenä tulee mieleen se, että kunnioittaako kyseinen henkilö transsukupuolisuuttani ja sanoo niin sen takia, vai menenkö vain täydestä. En ole edes hormoniterapiassa vielä ja olen useasti mennyt täydestä jo nyt, joka usein on murtunut kun olen avannut suuni, vaikka kuinka olen harjoitellut ääntäni. Eihän sitä muuten ajattelisi edes, että kummasta – läpimenosta vai ei – on missäkin tilanteessa kyse, mutta pelko siitä että joku kokee olonsa vedätetyksi ja haluaa katkeroituneena kostaa sen pahoinpitelemällä iskee heti. Entä jos puhuttelija identifioituu heteroksi ja suuttuu kun onkin halunnut ”vain” jotain transtyttöä... Tai jos ei edes koe tulleensa vedätetyksi, mutta ajattelee transsukupuoliset jonain friikkeinä tai jotain...

Tällaisten tilanteiden takia itseä pelottaa, jos joku outtaa minut vaikka jossain baarissa tai julkisella paikalla; pelottaa miten ihmiset reagoivat. Olen saanut oman osani pahoinpitelyä aikoinani jo, eikä se johtunut edes sukupuoliasioista, mutta en välittäisi saada lisää olkoon se sitten mistä tahansa syystä. En muutenkaan ole tykännyt ikinä väkivallasta, sen enempää sen näkemisestä kuin kokemisesta. Se on ahdistavaa, jos näkee jonkun nyrkkitappelun kadulla. Menee jotenkin usko ihmisiin heti, ihan niin kuin sodissakin.

Sitten kun sellaisessa pelossa elää vuosia, että milloin tulee joku ja tekee jotain pahaa, niin tahtoo eristäytyä. Trans* vielä voi tuntua on jotain vikaa itsessä, kun pitää sillai pelätä koko ajan. Ihan niin kuin kerran ryöstön uhriksi joutunut voi olla ihan varuillaan sen jälkeen, paitsi että trans* kohdalla sitä rikosta ei välttämättä ole tarvinnut edes tapahtua. Pystytettyjen normien rikkominen saattaa olla se ”rikos”, joka on tapahtunut. Sitten sitä pelkää että sen rikoksen rikkomisesta joku haluaa jakaa tuomiota.

Jos normittuneessa järjestelmässä olisi lokeroita enemmän kuin ne nykyiset kaksi, lopettaisiko se mahdollisuuden tuollaisen käytöksen tapahtumiseen? Jos niin missä ajassa? Ainakaan ei olis tavallaan mitään outatttavaa, jos sukupuoli nähtäisiin ikään kuin jana muotoisena, jolla on kaksi päätä ja paljon hajontaa niiden välillä, sen sijaan että se on kuin kaksi eri ympyrää, joiden ulkopuolella ei ole mitään... Sukupuolia on nähty olevan kaksi länsimaisissa kulttuureissa kaiketi aina. Historia ei ole mun mikään tähtiaine, joten voin todellakin olla väärässä. Mutta niinpä sitä homouttakin kai on väitetty esiintyneen jo satoja tai tuhansia vuosia, mutta silti sekään ei ole täysin normittunut vielä: moni vaikka kuinka suvaitsisi, ymmärtäisi ja hyväksyisi, hätkähtää silti jos näkee kun kaksi gay* nuoleskelee jossain puiston penkillä. Mutta samoin moni voi hämmästellä, jos näkee yksinäisen isän lastenrattaiden kanssa. En nyt tiedä onko kumpikaan normin rikkomista, mutta ehkä se hätkähdyttää enemmän sen näyn harvinaisuuden takia...?

Yleisyyteenkö normit tai asian normittuminen perustuu? Jos kaikki lapset vuonna 2015 syntyisivät maailmaan, jossa henkilötietoihin merkitään sukupuolen kohdalle ”X” ja siihen merkitään ”M” tai ”F” vasta sitten kun henkilön oma kokemus sen määrittää, he alkaisivat kokea tämän normiksi. Mutta hävittäisikö tämä sitten sen koko sukupuolen kokemuksen kun ei ole referenssiä? Ajatelkaas, kaikki kyselis koulussa toisiltaan ”joks sä tiiät ootko tyttö vai poika?” Tuntuu ehkä hämmentävältä, mutta jos se olisi aina ollut niin, ei se tuntuisi.

No, mutta mä en ainakaan koe että mä vedätän ketään, jos mua tytötellään. Toivottavasti vain se tytöttelijäkään ei koe, vaikka paljastuisi, että en ole biotyttö. Enkä tahtoisi pelätä... Sitäkään, että joku mut outtaa, olkoon ystävä, sukulainen tai tuntematon. Ja olkoon mikä tahansa paikka ja tilanne...

* Tähtisimmu *