Perjantain kunniaksi taas jotain erikoista: muurit on alhaalla, ydin on paljaana, vuodatan sisintäni, mutta sehän tän sivustonki nimi on. Tää on varmaan yks yleisimpiä kysymyksiä mulle, ja ihan ymmärrettävästi. Totta kai se kiinnostaa, miltä tuntuu, jos tuntuu että jotain on liikaa ja jotain liian vähän.

Ensinnäkin, oon varmaan jotenkin poikkeuksellinen trans*, koska ei mua ole varsinaisesti omat genitaalit ikinä suoranaisesti ällöttänyt. Oon kuullut / lukenut tapauksista, jotka eivät voi edes koskea itseensä, ei mulla ole koskaan ollut niin vahvaa dysforiaa nimenomaan sitä vehjettä kohtaan. Kehoa kohtaan on ollut vain vahva ristiriita, ei varsinaisesti dysforia sanan varsinaisessa merkityksessä. Dysforia itsessään on suuntautunut enemmän siihen rooliin ja odotuksiin. Mutta ei musta ole tuntunut omalta tietenkään rinta.. tai siis niiden puute. On tuntunut siltä että pitäis tavallaan tietää miltä biotytöistä tuntuu, mutta ei vain tiedä, niin sitten on jotenki yrittäny rakentaa sen fiiliksen kyselemällä tai jotain... Samoin kuin oon toiminut kuukautisten, raskauden ja orgasmin ym. kanssa... Monesti miettinyt sitä että oonko suosinut tyttöjä kumppaneina sen takia, että voin (epäterveellä tavalla?) elää tarkoitettua elämääni niiden ”kautta”...

No ei se alapääkään ole mitenkään omalta tuntunut, mutta ei se ole ällöttänytkään. Se on ”vain” ollut. Siihen on jotenki "luonnostaan alistunut", ihan niinku siihen poikana elämiseen, mistä selitin jossain aiemmassa postauksessa. Se on jotenkin ollut kuin jonkun muun, se varustus. Ihan kuin olisin kirjaimellisesti jonkun toisen kehossa, ettei se penis olis oma. Tosi hankala yrittää selostaa sellaista tunnetta, mutta... Jos olis sellainen laite että koskee jonkun toisen alapäähän mutta tuntee sen itse, niin siltä se tuntuu tavallaan. Että se nyt on siinä kun se on kytketty omiin aivoihin, mutta tavallaan se miten hahmottaa oman kehon ei vastaa sitä mitä näkee peilistä tai tuntee kädellä. Minäkuva ja fyysinen maailma ei vastaa toisiaan. Pään sisällä tavallaan ”tuntee” että on tyttö, siis konkreettisesti, jos on kaikki ylimääräinen on tiukasti pakattuna pois tieltä ja sillai ettei tunne sen olemassa oloa, niin pään sisällä mulla on tytön alapää. Sitten se vasta hajoaa se tuntemus, jos jokin sauma tai joku koskettaa tai jonkun käsi tai jotain... Tai näkee sen. Bigendereillä on havaittu samaa juttua, että niiden kehonkuva vaihtelee ihan konkreettisella kokemustasolla. Tissejä ei jostain syystä pysty tuntemaan samalla tavalla... En tiedä miks. Liivit tietysti saa kaiken tuntumaan luonnolliselta mut kuitenki se kokemus jää vajaaksi verrattuna alapäähän. Ehkä se on jotenkin ”välittömämpi” kokemuksena ja sit se, että kun ei niissä liiveissä tavallaan ole mitään sisältöä kuitenkaan, ne auttaa vain sen visuaalisen havainnon kans...

Ei tää kaikki ole kuitenkaan johtanut sitten siihen että ei vois harrastaa seksiä, ei mun kohdalla - ainakaan vielä. Onkohan sillä sitten jotain tekemistä sen järkyttävän halun kanssa, joka vissin testosteronista(?) johtuu... Kun on hirmu monia sellaisia kertoja että seksin jälkeen on tullut paha olo, enkä nyt meinaa irtosuhdemorkkista. Pystyy kyllä tekemään sen mutta sitten tulee sellainen jotenkin itseään pettänyt tai hyväkskäytetty olo, tai sekä että. Hyväkskäytetty kai sen takia, että on ollut se instrumentti toisen tyydyttämiseen, näkee itsensä pelkkänä peniksenä jotenki. Kun se on ristiriidassa sen kanssa mitä pään sisällä kokee, niin sitte on jotenki ihan sekasin. Kun sit jos keho vastais minäkuvaa, niin olis niinku ihan itse siinä ollut mukana, eikä vain sellaisena sauvana. Joo, siis kyllä se nautinto tulee perille niihin aivoihin, mutta silti ei tunnu siltä että olis ollut itse siinä, vaan ihan ku olis vain ollut... nii.. pelkkänä tyydyttäjänä jotenki... Sit tulee tosi paha olo...

Mutta jos vaikka on alla, niin ei sitä ajattele itseään tähän kehoon, vaan siihen oikeaan. Tietenkin. Ennenku joku kysyy, että eikö se ole hankalaa, niin joo, välillä. Mutta useimmiten ei, kun ei siinä tilanteessa niin ajattele kehoaan, tai erityisesti tiedosta sitä sillai. (Mulle ilmeisesti seksin kokemus / merkitys on paljon lähempänä biotyttöjä, kuin -poikia) En tiiä voiko esim. amputaatiopotilaat olla tavallaan tuntematta sen amputoidun raajan puutetta seksin aikana? Mut siis siinäkin se kehonkuva on tytön, niin kauan kun pitää silmät kiinni, eikä mikään särje sitä kokemusta.

Peiliin katsoessa sitä sitten vain jotenki ajattelee sitä, että kun siltä se on aina näyttäny. Siihen jatkuvaan havainnon aiheuttamaan mielikuvan pirstoutumiseen on tottunut. Jos rajaa olennaiset alueet pois, niin näen itseni peilistä tyttönä, jos ei mikään riko sitä havaintoa. Siinä se onkin, että ei se tunnu luonnottomalta, jos joku tuntematon kadulla tytöttelee, kun se vastaa sitä odotusta oman pään sisältä. Se tuntuu luonnolliselta.

Joo, ja sitten kuitenkin näkee sen kehon – ja sitä kautta itsensä – niin arvottomana, että koet kuitenkin ansainneesi esim. sen seksiä seuranneen pahan olon. Tosin toi arvottomuuden tunne on varmasti sellainen, joka olis muodostunut mulle joka tapauksessa, oli sukupuoliristiriitaa tai ei, se on siitä riippumaton. Mutta se vain tekee kaikesta entistä paradoksaalisempaa. En tiiä kuinka paljon kaikesta arvottomuuden ja kelvottomuuden tunteista on koulukiusaamisen aiheuttamaa, ja sen että isoveli kiusas mua tosi paljon kun olin joku neljä viis vee. Mutta tiedän vain että en ole ikinä arvostanut itseäni, enkä varsinkaan kehoani – ennen ristiriitaakaan.

Sen takia kai oonkin sellainen (huomio)huora kuin olen, että heti kun joku tykkää tai kokee itsensä jonkun haluamaksi, niin oon ihan myyty heti... Hakee sitä arvostusta ulkopuolelta. Varmaan tulee näkymään pukeutumisessa jopa itseään ärsyttävän paljon, kunhan keho on oikea... Oon huomannut että mut on helppo saada mut lähes mahdoton pitää. Olen räsynukke, niin oon aina sanonut. Arvoton, kelvoton, pikkuinen ”ragdoll”, jonka kuka tahansa voi ottaa, leikkiä sillä aikansa ja paiskata taas jonnekin jonkun muun hyväksikäytettäväks. Hankala juttu on se, että ei ole kovin vaikea viedä mua jonkun toisen kädestä... Sitten siitä kärsii että aina sattuu ja joutuu pettymään mutta samaan aikaan tuntee ansaitsevansa sen kaiken. Ei sitäkään yhtään sen enempää halua, kuin sukupuoliristiriitaa, mutta vaikka kuinka on yrittänyt vuosien varrella parannella haavojaan, niin ne on syvät. Ehkä ihmiselämä on niiden parantumiseen liian lyhyt.

Eikä niillä haavoilla ole edelleenkään mun mielestä mitään tekoa sukupuoliasioiden kanssa. Ehkä jonkinlainen kytkös korkeintaan sillai, että kaikki tää ristiriita vahvistaa arvottomuuden tunnetta mutta en usko että se yksistään sen aiheuttanut on. Eikä se edelleenkään ole mun mielestä mahdollista että koko ristiriita olis aiheutunut kaikesta paskasta mitä on saanut osakseen. Jos niin olis, niin edelleen: eikö kaiken tämän olis pitänyt mennä jo ohi nyt kun koko asia on arkistunut mulle. Ei tästä puutu kuin tavallaan ne tissit, jotta ympäristökin sukupuolittaa mut ”oikein”. Kun sen alapään havaintokokemuksen pystyy peittämään, myös itseltään, siten että kehonkuva ei pirstaloidu.

Voinko sitten paremmin kun keho vastaa mieltä? Tietenkin. Mutta ei se sitä arvottomuuden ja kelvottomuuden tunnetta poista. En mä tunne olevani kelvoton poika, vaan kelvoton ihminen, yksilö, olio... Varmasti helpottaa olemista, kun keho korjataan kokemusta vastaavaksi, siten että väärien elinten / puuttuvien piirteiden havainto ei riko enää mieltä. Se kuva, joka itsestä on pään sisällä, siis jos mut kytkettäis Matrixiin, niin olisin joku myöhäisteini-ikäinen goottityttö kaiketi. Ikäjutun kai oon joskus läpikäynyt jossain toisessa merkinnässä että miksi ehkä olen jumissa siinä teini-iässä... Enkä tiedä tuleeko se muuttumaan oikeasti ikinä. Eläkkeellä, ehkä?

Sekin on jotenkin hassua tavallaan, että sitä mukaa kun se oma identiteetti vahvistuu, niin ristiriita pahenee. Joka päivä on vaikeampi ajatella seksiä kenenkään kanssa. Joka päivä on vaikeampi liikkua julkisilla paikoilla ja vaikeampi olla koko kehossa ylipäätään... Ja sitten se perheenjäsenten ja sukulaisten asenne siihen päälle, niin kyllä taas haluaa olla ihan kujalla... Kaikki ristiriita vain pahenee koko ajan, kun itse kokee että eheytyy ja kasvaa kokonaisemmaks, niin toiset väittää että valhe vain suurenee ja syvenee! :( Oon vittu niin sekasin!

Enkä mä usko että vertaistukikaan auttais mitenkään erityisen paljon, koska yksilön kokemus on aina uniikki. Totta kai siitä olis varmasti apua, mutta merkityksellisessä määrin.. en usko..? En tiiä onko tässä nyt vaan taas joku masennuskausi meneillään vai mitä mutta ei kyllä jaksais taas mitään... On taas niin pirteää luettavaa tää kaikki... Anteeksi. -.- Ei oikein tiedä pitäiskö vielä avata tölkki... ”Selvinnyt” tähän asti tänään ilman... Oon ku joku vitun pavlovin koira; perjantai = humala... Ha. Kerronpa nyt vielä ihan lopuksi, että tein tänään tunnelukkotestin. Niitä oli sen mukaan kolme enemmän ku 2 vuotta sitten. Mitä siitäki sit pitäis taas ajatella... Miks ei voi olla jo ens kuun 19. päivä... Nii, ja mistä mä tiedä odottaako siellä edes se lähete hormonihoitoon...?! Mitä jos ne on vieläkin sitä mieltä että oon tunne-elämältäni liian epävakaa ja identiteettidiffuusio ja persoonaeksplikaatio, orbitaalifluktuaatio ja kuun painovoima vaikuttaa muhun liian vahvasti kun biorytmit on epätasapainossa ja sisäinen kello pysähtynyt... Vittu. VITTU!

* Tähtisimmu *