Tää nyt on tavallaan jotenkin luontaista jatkoa eiliseen aiheeseen. Katselin eilen siis vielä yöllä tuon A2: Koulukiusaamis-ilta jutun ja jotenkin nousi taas tunteet niin pintaan että... Kaikki ne muistot omista ala-astevuosista, kaikki se jatkuva nimittely ja nimenomaan nälviminen se on jo sananakin niin ruma että kuvastaa vallan hienosti sitä toimintaa, toistuva sosiaalinen hyljeksintä ja porukasta eristäminen, oikein kovaan ääneen tyylillä ”ei oteta sitten [Tähtisimmua] mukaan!” ja kaikki. Nousi pintaan ja sitten kun näki, että se mitä itselle on tehty on todella pientä verrattuna siihen mitä ne jotkut on joutuneet kokemaan, niin kyyneleet silmissähän sitä katsottiin taas... Ja jotenkin sit alkoi eilistä ja sitä edeltänyttä päivää miettiessä tuntumaan, että ei se omien läheisten suppea asenne ole aiheuttamaltaan olotilalta ja kivulta juurikaan erilaista kuin se mitä kiusaamisesta aiheutu.

Mutta aloin siinä sitten miettimään, että kun sanotaan että eläimet aistii luonnonkatastrofit tavallaan ennalta, että esim. ennen jotain tulivuoren purkausta linnut on ihan skitsona jo tai jotain vastaavaa, niin jotenki tuntuu että lapset on jotenki tavallaan ”sosiaalisesti älykkäämpiä” jossain mielessä ku aikuiset. Siis sillai, et ihan niinku ne aistis erilaisuuden jotenki kilometrin päästä, siinä missä aikuiset ei. Johtuuko se nyt sitten siitä lasten ns. viattomuudesta ja kyseenalaistamattomuudesta, että niille kaikki asiat vain ”on” jotain tai sitten ”ei ole”. Siis vaikka että toiselle pimeässä on mörkö ja se on sille ihan todellista ja toiselle siellä taas ei ole mitään, niin ne ei koskaan kyseenalaista toinen toistaan. Ne vain jotenkin automaattisesti hyväksyy, että ”ton maailma on tollanen ja mun on tällanen”.

Niin, aloin sitten kelailla, että onko se ristiriita näkynyt musta jotenkin jo silloin kun ei itsellä ollut mitään käsitystä sukupuoli-identiteetistä ylipäätään ja monesta muustakaan asiasta. Just silloin kun vain kaikki ”oltiin”. Senkö takia mua on pidetty outona ala-asteella. Mä halusin kauheasti olla tyttöjen suosiossa leikkikaverimielessä – en tiedä kuinka paljon on näkynyt päälle päin – mutta sitähän en tosiaan ikinä saavuttanut. Mutta olenko mä ollut sitten jo silloin jotenkin feminiininen muillakin tavoin? Siis sillai että vain ikätoverit on aistineet sen, mutta vanhemmille ihmisille, jotka paitsi on ollut jumissa fyysisessä sukupuolessani mutta myös eivät ole osanneet edes tehdä sellaista ”leap of faith” mitä lapset tekee luonnostaan koko ajan ja joka asiassa, olen ollutkin ”vain” poika. Yksiselitteisesti. Eihän kukaan kiusaajista (joista yksi on siis pyytänyt kyynelsilmin anteeksi monesti) osannut edes jälkeen päin selittää käytöstään. Se oli vain se että olin outo, poikkeuksellinen.. jotenkin.

Entä senkö takia tytöt kohteli mua niin julmasti, kun ne tavallaan aisti sen että olin yksi heistä mutta joutuivat ristiriitaan sukupuolinormatiivisessa maailmassa: ”eihän toi voi olla ku se on poika.” Miksi sitten yläasteella musta tuli kaikkien suosikki, poikien ja tyttöjen. Monien biotyttö ystävien mielestä, joiden kanssa on nyt vanhempana keskustellut, oon ollut aina sukupuolineutraali, oon ollut ”vain” [Tähtisimmu]. Ehkä jotenkin yläasteella kun alkaa tavallaan muodostaa omaa maailmankuvaa ym. niin jotenkin uskaltaa kyseenalaistaa normit ja järjestelmän ja mut otettiin sen takia tyttöjen porukoissa viimein vastaan vertaisena, vaikka en fyysisesti ollutkaan. Pojille olin yksi heistä silti, en tiedä miksi. Siltikin moni, jolla oli muodostunut täysheteron identiteetti nuoleskeli ym. mun kanssa jos olivat humalassa. Yksi biopoika ystävä on jopa kerran tosi pelti kiinni yrittänyt iskeä mua.

Tiedän myös, että ihmismielelle on melko tyypillistä retrospektinen järkeistäminen, joten tietenkin olen itse altis myös sille että saan transsukupuolisuudella selitettyä paljon menneestä, vaikka se ei "oikeasti" oliskaan se selitys, ja saatan epätietoisesti muokata jopa omaa muistiani siten, jotta voin nähdä itseni transsukupuolisena ”jo silloin” mutta pyrin todellakin välttämään sellaista. Ihan itseni takia, en edelleenkään tahdo tehdä itsekään väärää valintaa. Mutta silti moni asia ihan oikeasti vaikuttaa järkevältä kun sitä ajattelee tämän asian läpi / rinnalla / huomioiden...

Eli onko se mikä oli aiemmin kirous muuttunut siunaukseksi joitakin vuosia myöhemmin? Uutinen sukupuolenkorjauksesta ei kuitenkaan ole tullut yllätyksenä juuri kenellekään. Monet oli ihan hämmästyneitä että sain lapsen mutta kaikki vain otti sen korjauksen sillai ohimennen sisäänsä. Toiset oli että ”no oothan sä aina ollut aika tyttö” jotkut taas ”no mä oonki odottanut milloin se tapahtuu viimein”... Siis jotkut oli odottaneet milloin itse tajuan asiat?! WTF?! Nekö on tienneet sen jo? :o :D

Kyllä ala-asteella oli aika paljon nössöks ja homoksi nimittelyä, mutta niinhän se oli kaikkia kohtaan, joten oliko se nyt niin poikkeuksellista mun kohdalla, muuten kuin tiheydeltään ja nimittelijöiden määrältä. Useimmiten nimittely keskittyi mun kevyeeseen lihavuuteen ja ”nörttiyteen”. Eikä mua niinkään väheksytty poikana, vaan ihan kokonaan ihmisenä.

Onko kaikki se oikeasti voinut aiheuttaa koko mun ristiriidan? Mitä jos oikeasti olen luonut valheellisen minän, koska se edellinen ei kelvannut kenellekään ja tein siitä täyden vastakohdan edelliselle sukupuolta myöten? Jos edellinen minä kuoli siis kun olin 12, niin nykyinen on siis 14-vuotias. Jos näin oliskin, niin olisiko tämä nykyinen sitten enää valhe, jos olen elänyt sen elämää pidempään kuin sen ”alkuperäisen”? Ja oliko siitä alkuperäisestä enää mitään jäljellä niiden verenhimoisten haaskalintujen jäljiltä? Jos se oli niin sirpaleina, että uuden rakentaminen oli väistämätöntä... Olenko nyt sitten valhe kuitenkin? Jos olen, niin miksi kaikki tämä nykyinen tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta?

Miten läheisten asenne voi laittaa pään jotenkin näin sekaisin... Kyllä mä tiedän ja tunnen mikä musta on luonnollista ja tuntuu hyvältä. Mutta jos se jatkuvasti kyseenalaistetaan niin mä hajoan. En mäkään pysty ylivertaisen painon alla pitämään itseäni ja identiteettiäni kasassa. Jos mun muureja pommitetaan koko ajan, niin kyllähän ne joskus murtuu! :(

Eikä mun kai pitäisi väheksyä sitä kiusaamista mitä itse on joutunut kokemaan.. ei kyse kai ole siitä minkälaista se kiusaaminen on vaan siitä kuinka se kohde kokee sen. Toiselle nimittely ei ole juuri mitään ja toisella se särkee persoonan miljoonaksi siruksi. Musta on ihan hirveä ajatella niiden lasten kohtaloa, jotka tietää jo tosi nuorena olevansa trans*... Mitenkähän niitä kiusataan? Ehkä ei ollenkaan... Ehkä niin pahasti että me muut ei koskaan saada edes tietää, koska ne tappaa itsensä eivätkä selviä siitä muiden rakentamasta helvetistä. Ei kai se mullakaan ole kaukana ollut. Ikävää vain, että se luovuttaminen käy edelleen niin usein mielessä.

Kuten yks toinen transblogaaja kirjoitti, niin asenteet muuttuis varmaankin paljon nopeammin, jos olis joku menis julkisuuteen ja asettais itsensä alttiiksi kaikelle paskalle: väkivallalle, vihapuheelle, yksityisyyden rikkomiselle, koskemattomuudelle... Antais kasvot transsukupuolisuudelle ja näyttäis että trans* ei ole mitään friikkejä tai muuta, sen sijaan että vain kirjoittaa blogia aiheesta... Mutta musta ei ole siihen. Mä pelkään niin paljon jo nykytilanteessakin, että mä en pysty. Tiedän ettei siitä pitäis tuntea syyllisyyttä mutta tunnen kuitenkin. -.-

[Ottaisko YLE kopin siitä että seuraava teemailta transsukupuolisuudesta?]

Sellaista pohdintaa tänään. Tuntuu siltä että pitäis jotenkin pahoitella sitä että on postaukset ollut nyt jotenki hirveen alakuloisia mutta turhaan mä nyt lähden teeskentelemäänkään että voin ihan saatanan hyvin, jos se kerran ei ole niin... Anteeksi silti. Tänään ainakin haen mielialalääkitystä Alkosta, jos joutuu taas koko loppuillan puolustamaan olemassa oloaan ja on illalla niin ahdistava olo ja paha mieli kuin eilen. Joo, ei auta viina pahaan oloon. No, ei auta viiltely, kuntoilu, puhuminen, rumpujen soittaminen, pelaaminen (todellisuuspako) tai muut päihteetkään... Jotkut noista auttaa hetkellisesti. Että samapa tuo mitä sitten tekee...

* Tähtisimmu *