Marttailut on marttailtu, hiukset värjätty, punkkua juotu ja tukea saatu. Tänään ajattelin... juoda. Ai miksi? No koska on paha olo ja ei ole mitään syytä olla juomatta, koska just tässä periodissa ei ole mitään kontaktiopetuskursseja. On vaan kaikki aiempien kurssien osasuoritukset roikkumassa. Ei jaksais. Mutta pakko. Mutta oli tosi piristävää oikeasti olla pitkästä aikaa seurassa, jossa ei kyseenalaisteta ja saa olla rauhassa oma itsensä. <3 Silti, jotenki heti kun palasin tänne eristyksiin, niin ahdistaa ja tuntuu tosi yksinäiseltä.

Mutta aiheeseen: yllätin itseni tänään aamutupakalla siinä ystävän parvekkeella ollessani toiminnasta, joka mun omalle kohdalleni sattuessa on myrkkyä. Sukupuolitin ihmisiä siellä kadulla. Mietin jokaisesta ohikulkijasta että onko se tyttö vai poika. Mullehan se siis on myrkkyä sen takia, että en tietenkään haluaisi joutua sen kyseenalaistamisen kohteeksi, vaan mennä läpi biotyttönä niin kuin mun mielikin on. Mutta en ole tajunnut että oon tehnyt sitä tosi pitkään varmasti. Nyt kun ihmisillä alkaa olemaan taas paksumpaa vaatettakin, niin jotenki hankalampi päätellä jonkun sukupuoli. Mutta mä en yhtään tykännyt siitä kun tajusin tekeväni niin. Tuli jotenki syyllinen olo, että ”mitä helvettiä mä teen sitä mitä en tahdo itselleni tehtävän?” Tai siis just mähän kaipaan just sitä että mut sukupuolitetaan. Tytöksi. Mutta siis se että yritin päätellä huomaamattani toisten sukupuolta, niin sai mut tuntemaan itseni tosi suppeaksi ja ahdasmieliseksi, kun ei sillä sukupuolella ole mun maailmassa ikinä ollut merkitystä, kumppanienkaan kohdalla.

Mietin sitten että mistähän se johtuu, että toimin niin. Siis onko munkin päähän jotenkin pinttynyt nyt kuitenkin se kaksijakoinen järjestelmä?! Ihan älyttömän turhauttavaa! Olen siis sen järjestelmän orja / aivopesemä, jota itse tahtomattani rikon. Alkoi ärsyttämään itseni oikein tosissaan.

Mutta toisaalta, onko se juuri mulle jokin.. hmmm.. sillai terapian muoto tai apu asian käsittelyyn / ristiriidassa elämiseen? Siis että pyrin jotenki sukupuolittamaan toisia siten, että jos joku on tyttö, niin alan edelleenkin epätietoisesti tarkkailla sen käytöstä / puhetyyliä / ym., jotta voisin ”oppia” lisää itse.

Oon huomannut itse asiassa jotain leffoja tai muuta kattellessani, että kiinnitän nykyään itse asiassa enemmän huomiota tisseihin, kuin koskaan aiemmin. En sen takia että haluaisin panna jokaisen tytön kanssa, jolla on avonainen toppi, mutta en oikeastaan tiedä miksi. Ei se pohjaudu siihen, että se olis edes seksuaalista mitenkään. Jotenkin se on sillai että katse ajautuu ekana siihen avonaiseen kaula-aukkoon ja sitten tulee sillai ajatus että ”ai tolla on tollaset tissit.” Siis jotenki taas sellaista vertailua tai jotain... En oikein osaa selittää, mut en mä jää tuijottamaan niitä tai jotain. Mutta onko se vain se että oma ristiriita on niin voimakas että elää sitä olematonta vartaloaan tuollai kaikkien läpi, aina kun vain mahdollista? En mä mun ystävienkään tissejä tuijota / huomioi mitenkään. Varsinkaan siten kuin biopojat stereotyyppisesti. Ne on tissit. Ei niissä ole mitään ihmeellistä. Mulle varsinkaan, joten miksi sitten katsahdan niihin kuitenki aina? Mua itseäni ärsyttää.

Toisaalta kyllä poikienkin kohdalla katson usein haaroihin. Siis jos vaikka on jossain sillai että telkkari on auki ja sieltä tulee yleisurheilua niin mä ihan oikeasti katson aina, että pullottaako jollain juoksijalla tai pituushyppääjällä siitä trikoiden läpi vehkeet. :D En minä tiedä miksi. Mutta samoin ajattelen sitten naisten kohdalla, että ”miltäköhän tuon alapää näyttää”... (Sen ohella että oon kateellinen siitä pyykkilautavatsasta) Miksi mun maailma pyörii sukuelinten ympärillä?! Kadulla mietin miltä ihmiset näyttää alasti. Tai miltä ne näyttää kun ne harrastaa seksiä, tai millaisia ne on sängyssä.

Auttaakohan hormonit tähän. Olis kiva. Tai niin, eihän se ole edes seksuaaliviettiä varsinaisesti, se on jotain.. uteliaisuutta? En mä tiedä. Ehkä kun on tällaisessa ”tilassa” niin jotenkin kaikki sukupuoleen / -elimiin liittyvä vaan on niin välitöntä aina oman kokemuksen kannalta, että sitten sitä alkaa jotenkin keskittymään kaikkeen sellaiseen, jota ei kuitenka pidä itse olennaisena ystävyys- / parisuhteissa / muutenka mutta koska kuitenki omalla kohdalla ne asiat on jotenki pinnalla koko ajan...

Ja sitten muutenkin on tullu sillai että kiinnittää hirveästi huomiota siihen kuinka paljon joku ystävä esimerkiks ”rikkoo” sitä stereotyyppistä oman sukupuolensa käytöstä / kuinka sen keho rikkoo sitä stereotyyppistä rakennetta. Yhdelläkin biopoika ystävällä on tosi leveä lantio, mutta ei sillä ole silti mitään ristiriidan kokemuksia. Ja tosi monta biotyttö ystävää on hirmu maskuliinisia ja niiden feminiinisyys rajoittuu just baarissa hengaamiseen tai muuten tilanteisiin, joissa on ”edullisempaa” olla tosi sen roolin mukainen. Tää herättää taas sen kysymyksen että mitä se sukupuoli sitten taas loppujen lopuks edes on? Sosiaalinen konstruktio. Se on ehkä tähän mennessä mun mielestä paras heitto, joskaan ei lähelläkään täydellistä / tyhjentävää vastausta.

Kiitos lukemisesta. <3

* Tähtisimmu *