Vaikka on ehkä tosi kliseistä sanoa, että ystävät on mulle kaikki kaikessa ja elämän prioriteetti numero yksi, niin se nyt vain on niin. Mun kohdalla sanonta ”veri on vettä sakeampaa” ei juuri koskaan pidä paikkaansa. Miksi? Koska ystävät ei ole koskaan epäilleet mun identiteettiä – ei edes osaa siitä, siis sellaistakaan joka ei liity koko sukupuoliasiaan. Totta kai moni on halunnut ja pyrkinyt saamaan mut varmistumaan siitä että teen oikean päätöksen, mutta ei nekään ole kyseenalaistaneet mun syvintä olemusta, mun ydintä. Ystäville oman ytimensä uskaltaa ja voi paljastaa, pudottaen kaikki suojamuurit, ilman että tarvitsee pelätä että joutuu oikeuttamaan ihan konkreettisesti omaa olemassa oloaan.

En ole jaksanut pariin päivään postata mitään, koska on tosi uuvuttavaa, kun joku läheinen puukottaa siihen ihan perustavimpaan olemukseen, joka yksilöllä on: identiteettiin. Siihen, jonka pitäisi olla kaikkein pyhin ja koskemattomin. Mulle jokainen ajan hetki, jonka viettää kenen tahansa (poisluettuna yksi) perheenjäsenen tai suvun vanhemman jäsenen kanssa, on taistelua tavallaan omasta olemassa olosta. Muistuttaa hieman samaa tilannetta, kuin julkisilla paikoilla liikkuminen, paitsi että jopa julkisilla paikoilla on useimmiten helpompaa, koska läheskään jokainen tuntematon ei katso epäillen tai väheksyen. Mutta on tosi ikävää ja hankalaa, kun niiden ihmisten kanssa joiden kanssa on vähän niinku ”pakko” olla tekemisissä, niin jokainen hetki on todella ahdistava, kuristava ja saa tuntemaan itsensä kelvottomaksi, vialliseksi ja virheelliseksi. Joksikin sellaiseksi, jota ei pitäisi olla olemassa lainkaan. Aivan kuin olisi jokin virhe todellisuudessa, bugi koodissa, arpi iholla, epäpuhtaus jalometallissa, virus solussa... :(

Eikä se nyt varsinaisesti liikuta, että mitä muut ajattelee, siis vaikka kadulla tai baarissa, se vain pistää pelottamaan, että mitä mulle saattaa käydä. Mutta siitä vain tulee jotenkin helvetin ahdistava olo, kun on koko ikänsä jotenkin ollut paha olo, etkä ole oikein ikinä osannut selittää miksi. Joo, varmaan koulukiusaus ym. on jotenkin selittäviä tekijöitä, mutta vaikka kuinka on kelannut, niin ei ole tavallaan löytänyt sellaista perimmäistä selitystä sille yli 20 vuotta jatkuneelle, päättymättömälle pahalle ololle. Sitten kun pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että viimein löytää edes itseään ja sitä kautta saa edes osittaista selitystä sille pahalle ololle (= sukupuoliristiriita), niin joku tulee ja repii sen koko identiteetin, sen ”kudoksen”, kappaleiksi ja pirstoaa sen lasisen minäkuvan sirpaleiksi. Ei se ainakaan helpota sitä pahaa oloa. On vähän kuin olisi sokea minkki, joka ei ole koskaan voinut oikein tietää onko minkki, supi, kettu, näätä vai kärppä ja sitten kun sokeudeltaan jotenkin oppii itseään tutkimalla ja muista reflektoimalla itsestään ja pystyy rakentamaan jonkun laista identiteettiä, niin joku tuleekin ja sanoo että kaikki on vain valhetta, ”et sä ole mikään minkki, sä vaan luulet olevas, mutta oikeasti oot kärppä ja tajuaisit sen, jos hyväksyisit itses.”

Kaikesta tästä tulee vain entistä heikompi olo, entistä raskaampi jaksaa eteenpäin, entistä kelvottomampi, riittämättömämpi ja virheellisempi olo. Ystävät ei ole koskaan sanoneet asioita kuten: ”sä tuut olemaan mulle aina poika”, ”sä olet aina poika, halusit tai et”, ”se, että kokee epäonnistuneensa poikana ei korjaannu sillä että muuttaa itsensä tytöksi”, ”mun mielestä lapsella kuuluu olla isä ja äiti”, ”kaikki dokkarit, joita oon aiheesta nähnyt, osoittaa ettei kukaan sunlainen voi paremmin minkään leikkauksien ja hoitojen jälkeen” . . .

Tulee sellainen olo, että jos kerran en ole tätä(kään), että se mitä kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi omalle kohdalleen; kokea järkyttävää ristiriitaa kehonsa ja itsensä kanssa ja tuntea kaiken vääräksi ja kaikkea... Jos se kaikista tavallaan vaikein ja ”huonoinkin” vaihtoehto, selitys kaikelle, identiteetti on jotain mitä et ole, niin mitä jää enää? Kaikki vuosien työ itsensä etsiskelyyn ja kaikki se mitä luuli löytäneensä onkin ei mitään. Mä en ole mitään. Kehoni oon nähnyt arvottomana jo yläasteelta asti, jonka takia sen vahingoittaminen ei olekaan ollut ongelmallista siinä mielessä. Ja oikeastaan itsenikin. Mutta silloinkin olen nähnyt itseni jonain. En oikein tiennyt minä. Mutta jos se mitä on itsestään oppinut ja löytänyt ja kaikki se identiteetin rakentaminen, jos kaikki se on ollut vain paskaa, valhetta ja harhaa. Niin mä en ole mitään. Ihan niin kuin monet muutkin trans*, olen jotenkin ehkä lukiossa varsinkin yrittänyt olla jotenkin enemmän sen fyysisen sukupuolen mukainen, maskuliinisempi, kuin luonnostaan olin. Se tuli epätietoisesti varmaan. En tiedä miksi kasvatin partaa. Ehkä siksi että muut tykkäs. En mä ajatellut tykkäänkö itse. Sitten kun itseään löysi niin kaikki se tuntui ihan väärältä ja ahdistavalta. Se tuntui valheelliselta. Mutta jos tää kaikki nykyinenkin on, niin mitä sitten on enää? Kaikki on valhetta. Mä olen valhe. Mä olen virhe.

Yritin perheelle ja sukulaisille ulos tullessani etsiä niin paljon tutkimuksia asiasta, siis myös sellaisia jotka oli transsukupuolisuuden olemassa oloa ilmiönä vastaan, jotta saisin kattavat lähteet tarjottua kaikille skeptikoille. Monissa tutkimuksissa oli tullut ilmi että aivojen rakenne oli joko täysin poikkeava bio* tai sitten niin että transtyttöjen aivot muistuttivat tutkitulta osin biotyttöjen aivoja ja transpojat vs. biopojat sama juttu. Monissa osaanottajat oli sellaisia, jotka eivät olleet hormonihoidossa vielä. Missään ei ollut osattu selvittää, missä sukupuoli-identiteetin kokemus sijaitsee, sen enempää kuin seksuaalisen suuntautumisen kokemus. Mutta silloin sai tavallaan jonkinlaista toivoa, että ehkä ei ole mitenkään virheellinen, että kyseessä on ihan todellinen lääketieteellinen ilmiö, jota ei vain osata selittää kovin hyvin vielä. Sai vahvistusta sille omalle identiteettikokemukselle. Sille lasiselle, hauraalle rakennelmalle. Identiteetti on aina rakennelma, BTW, mun mielestä, ei se ole kenelläkään vaan ”annettuna”, joten puhumalla siitä rakenteena en tarkoita että olisin rakentanut omani omasta mielestäni valheellisesti tai tyhjästä, sen enempää kuin kukaan muukaan. Mutta kaikki sekin työ näyttää olleen turhaa, koska monet näyttävät tietävän paremmin sen, että mä en ole (trans)tyttö. Eli mun identiteettini on siis väärä. Taas? Edelleen? Se edellinen tuntui valheelliselta ja väärältä ja tämän sanotaan olevan väärä. Jos vastakkainasettelu on trans vs. bio, niin ei ole enää mitään jäljellä. Mun ei siis vain pitäis olla ilmeisesti oikeasti olemassa.

Ystävät tunnustaa mut. Ei niistä kukaan ole epäillyt mun löydöksiä itsestäni. Ei niistä kukaan laita mua puolustamaan omaa olemassa oloani ja oikeuttamaan sitä niille. Päinvastoin, ne pyrkii yhdessä mun kanssa löytämään lisää / auttamaan mua löytämään itseni paremmin. Ne antaa sen vaihtoehdon, että olen löytänyt oikean tien, polun, itseni. Ei ne tule puukottamaan mua mun ytimeen kun paljastan sen niille. Ei ne raiskaa mun persoonaa ja minuuttani, kun näkevät sen. Ne tukee, syleilee ja jotkut jopa hyväilee sitä. Se on tukemista. Se vähentää kelvottomuuden ja virheellisyyden tunnetta. Se saa haluamaan vähemmän viillellä. Se motivoi olemaan tuhoamatta kehoaan myös röökaamalla, joka pitäis lopettaa koska estrojen yksi mahdollinen haittavaikutus on keuhkoveritulppa. Josta ei muuten, tiedoksi muille transtytöille, paljon juurikaan puhuta!

On ollut kuitenkin ihan kauhean raskas pari päivää taas... Joutunut puolustamaan itseään ja olemassa oloaan... Ei jaksais. Sitäkään. Nää on niitä hetkiä kun toivoisin olevani niin rohkea, että voisin vain tappaa itseni. Tuntuu siltä että olisi helpompaa kaikille. Ei ole itsesääliä, vaan musta ihan oikeasti tuntuu siltä. Tunnen itseni taakaksi. Ystäville sen takia että voin huonosti ja perheelle ja sukulaisille sen takia mitä tunnen olevani. Sit ei tee mieli puhua kenellekään, kun pelkää että kuormittaa kaikki ystävänsä niin että nekin alkaa voimaan huonosti. En mä halua satuttaa kaikkia mulle rakkaimpia sillä tavalla. Ei niiden tarvitsekaan jaksaa mua ja mun jatkuvaa pahaa oloa ja alakuloisuutta, joten en halua niitä tietoisesti altistaa sille jatkuvalla syötöllä. "Mee terapiaan" - Oon jo. Vaikuttaako siltä että auttaa? Terapeutin mielestä oon edistynyt siinä jossain tunteiden käsittelyssä tai jossain. OK. No hyvä, ehkä se vaikuttaa siihen että prosessi menis eteenpäin. Jouduin siirtämään sitä transpolin aikaakin, nyt se on 19. marraskuuta. Tuntuu ikuisuudelta...

Olisipa jotain millä vetää itsensä tainnoksiin, sillai että olis taas niin turta, että ajatus ei kulkisi yhtään. Viinaa? (Ja) lääkkeitä? Jotain muuta.. mitä vaan. Tai pystyispä olemaan ajattelematta. Kokonaan. Lobotomia? Ottakaa kaikki samalla pois, mitä sitä turhaan vain osaa... Lähtis varmasti sekin osa, jonka ansiota on kaikki dysforia ja ristiriita... Ehkä sitten en olisi enää virheellinen. Olisin aivoton.

[EDIT 14.08.16: Muotoilu muutettu yhteneväiseks..]

 

Sometimes it feels it would be better for us all, if ceased to exist or was never born at all

Sometimes it feels it would be easier to fall than to flutter in the air with these wings so weak and torn.

 

* Tähtisimmu *