Yläasteelta asti mulla on ollut paha olo koko ajan. Yli kymmenen vuotta oon tuntenut olevani arvoton. Täysin arvoton, merkityksetön. Taakka. Mä yritän tässä nyt jotenkin purkaa sitä arvottomuuden ja kelvottomuuden tunteen erillisyyttä suhteessa sukupuoliristiriitaan / -dysforiaan. Ei tämä mua auta mitenkään tää avautuminen, mutta lähinnä toivon tai ajattelen, että jos jollakulla ”kohtalotoverilla” on samoja fiiliksiä tai jotain niin ehkä tää voi jotenki auttaa.. tai toisten trans* läheisille tai ylipäätään, että ei sellaset fiilikset välttämättä johdu siitä ristiriidasta eikä myöskään toisin päin.. tai jotain.. en mä tiiä.. mutta tässä nyt tulee kuitenki. Samalla selitys sille että en oo taas pariin päivään jaksanu mitään kirjottaa...

Kun joku, ihan sama kuinka läheinen, ihminen sanoo mulle: ”Sä oot mulle tosi tärkeä.” Mun pää kääntää sen automaattisesti vastoin mun omaa tahtoa muotoon: ”Niinhän sä luulet, mutta jos tappaisin itseni tänään, niin olisit jo ens viikolla unohtanut mut. En mä ole sulle mitenkään merkityksellinen tai erityinen, mä oon täysin korvattavissa kenellä tahansa muulla uudella ystävällä.” Monta vuotta niin vain tapahtui, enkä mä jotenkin edes älynnyt taistella sitä vastaan. Nyt kun suurin piirtein 12 vuotta on yrittänyt päästä eroon tuosta, niin kaikki mitä oon saavuttanut on se, että tiedostan näin tapahtuvan mutta en edelleenkään mahda sille mitään. Tiedän että se ajatus ei ole totta. Tiedän että mä olen tärkeä tosi monelle ja tiedän että moni jäis kaipaamaan mua... mutta mikään ei auta siihen silti että mun pää vaan tekee niin. Mä en voita sitä. Mun mieli on liian voimakas vastus mulle itselleni.

Sitten kun tähän päälle tulee se, että trans* pidetään jotenkin yleisesti ottaen mielenvikaisina ja vain huomionhakuisina tai erikoisuuden hakuisina, terapiaa tarvitsevina sekopäinä, niin se ei yhtään auta siihen arvottomuuden tunteeseen. Tulee entistä arvottomampi olo, kun ympäristö saa jotenki tuntumaan siltä, että ei pitäis olla edes olemassa. On poikkeama, kuin repeämä jossain todellisuuden kudoksessa.

Sitten sitä yrittää taistella yhtäaikaa sekä sitä sukupuoliristiriidasta riippumatonta arvottomuuden tunnetta vastaan, että sitä joka nousee siitä ristiriidasta itsestään. On kuin kävis sotaa kahdella rintamalla yhtäaikaa ja sehän on nähty mitä siinä kävi.

Ja sitten se vielä kulminoituu siihen, että kun sitä arvon tunnetta alkaa hakemaan ulkoapäin, niin se johtaa just siihen että annan kenen tahansa tehdä mulle mitä vaan. En pyri miellyttämään, vaan se on sitä että toiset saa mut tuntemaan itseni arvokkaaksi, jos oon niille jotenki ”hyödyks”. Teen palveluksia, asetan muiden kaikki tarpeet itseni edelle, koska ne on arvokkaampia. Ja sitten siitä saa pienen sellasen omanarvon tunteen, edes hetkeks.

Mutta sitten tuntee kuitenkin olevansa huora. Ja tuntee ansaitsevansa sen, koska se on se arvo, jonka pystyy itsellään näkemään. Se että mut pitäiskin just sitoa kiinni johonkin ja ruoskia ja viillellä ihan hajalle. Se on mulle oikein. Mä en ole yhtään sen arvokkaampi. Tää keho ei ole yhtään sen arvokkaampi. Mun näkemykset / mielipiteet / teot / ajatukset ei ole yhtään sen arvokkaampia. Mun ristiriita ei ole sen arvokkaampi. Mulla ei ole arvoa sen enempää sukupuolitettuna kuin ilman sukupuolitusta. Mä olen arvoton ihminen. Puolikas ihminen. Se kun kirjoitin että olen se tyttö siinä seinälipussa / julisteessa, niin musta tuntuu että just ansaitsen sen, olla pää täyteen piikkejä tungettuna ja hakattuna ja itkuisena, vaik se onkin kärsimys mikä sen silmistä ja kasvoilta näkyy. Mut mulle pitääkin tapahtua pahaa.

Kuulin ton 'Puolikas Ihminen' biisin ekaa kertaa tällä viikolla. Mä olen yrittänyt eheytyä kaiketi koko elämäni mutta etenkin nyt viimeiset 12 vuotta. Ja nyt trans-asioihin liittyen vielä päällekkäin aiempien ”ongelmien” kans jotain 6 vuotta tai jotain.. en mä ees laske enää. Mitä mä oon saavuttanut? Sen että tajuan mitä mun päässä liikkuu, mutta en voi tehdä sille mitään. Tajuan että mun pää suoltaa mulle koko ajan paskaa mutta mä en pysty vastustamaan sitä.

Mä oon seurustellut 14-vuotiaasta lähtien lähes koko ajan. Pisin aika mitä oon ollu yksin on ollu 6kk viimeisen 12 vuoden aikana. Yhteensä oon ollut sinkku varmaan jotain 12kk, jos lasketaan nää kuukaudet nyt myös viimeisimmän eron jälkeen. Ja silloinkin on ollut joku kuitenki ystävä tai joku jonka lähellä on saanut olla, joka on pitänyt sylissä, silittänyt päätä ja antanut hellyyttä ja lämpöä. Oonko mä hakeutunut aina jonkun toisen lähelle jotenki alitajuisesti sen arvottomuuden tunteen takia, koska en ole halunnut kohdata sitä omaa demoniani? Sitä riivaavaa kusipäätä, joka saa mut tuntemaan itseni lähinnä isoks kasaks paskaa.

Mä en oo ikinä, siis IKINÄ, ollut niin yksin ku nyt oon (ollut). Menneet kolme neljä kuukautta on ollut hirveintä aikaa mun elämässä. Hirveämpiä ehkä jopa kun ne koulukiusausvuodet ja kaikki. Paljonkohan silläkin on tekemistä ton arvottomuuden kans... En tiiä. Mutta silloinkin olin yksin mutta jotenkin silloin ei ollut yhtään näin paha olo. Nyt on paha olo kehosta, ympäristön odotuksista liittyen sukupuolirooliin, rahattomuudesta, kodittomuudesta (en laske että mulla sitä on jos se on täynnä lutikoita ja siellä ei voi olla) ja siitä että ystävätkin on hajaantuneet ympäri Suomea. Kaikesta. Multa on viety suhde, lapsi, koti, ystävät (kauas ja ympäriinsä vaikka ne onkin edelleen kyllä olemassa) ja kohta se vähäkin perhe mitä on ollut enää jäljellä on niin riidoissa keskenään että mulla ei ole sitäkään. Keho vietiin jo ennenku oon ees syntynyt. Mulla ei ole mitään. Mun elämäni on pelkkä tyhjiö. Vakuumi.

Arvottomuuden lisäks tuntee olevansa vielä niin kelvoton, että olis parempi jos ei olis edes syntynyt. Ei kelvoton tyttönä tai poikana, vaan yksilönä. Tuntuu siltä että sen lapsenkin olis parempi, jos ei koskaan enää näkiskään mua. Mulla on niin ikävä sitä pikku veijaria. Mutta mä en pysty näkemään sen mammaa, mua sattuu niin paljon jo pelkästään nyt, saatika sit jos pitäis vielä nähdäkin se. En mä pysty. Vaikka en oikein tiiä että haluaisinko edes enää että mulla on mitään tunteita sitä kohtaan... Mutta ei ne tunnu hetkessä kuitenka kuolevan. Ehkä joskus vielä ja sit pystyy taas olemaan sen kans samassa paikassa "ihan vain ystävinä".

Tunnen olevani kelvoton ystävänäkin. Tuntuu että en laita tarpeeks muiden tarpeita itseni edelle. Tuntuu että en oo tarpeeks tukena. Tuntuu ettei kukaan enää avaudu sillai ku aiemmin. Tuntuu että se johtuu musta, että kukaan ei enää halua avautua. Mä tunnen olevani epäonnistunut. Sitäkin vastaan yritän taistella koko ajan ja se on ihan yhtä hyödytöntä kuin se toinenkin taistelu. Miksi mä en pysty selättämään itseäni?

Miten on mahdollista että mä oon neljävuotiaana pyytänyt äitä tappamaan mut? Ja samaan aikaan kysellyt että mitä sitte tapahtuu ku kuolee. Miten mä oon voinut ajatella jotain sellasta silloin. Miksi mä olen tuntenut olevani jo viiden vanhana täysin kelvoton ja arvoton, koska mä en osannut vaihtaa autoon jarrupaloja? Isoveli ei tiennyt mitä sen ois pitänyt tehdä kun se ei saanut mua mitenkään ymmärtämään että ei mun edes olis pitänyt tai tarvinnutkaan. Mä olin paska kun en osannut. Sitä oon hokenut sieltä parikymppiseks asti, että oon ihan paska. Ja vaikka se on kuinka erillinen juttu kun tää ristiriita, niin ei se ristiriita todellakaan auta. Tavallaan kai on sekin edistystä kuitenki että löytänyt edes yhden selityksen sille mystiselle vuosia jatkuneelle pahalle ololle(?)...

Nyt mä oon oppinut pitämään suuni kiinni jos joku sanoo mulle jotain kaunista / kehuu. Mutta pään sisällä mikään ei ole muuttunut. Jos joku sanoo että oon kaunis tai hyvännäköinen, niin en sano mitään mutta pään sisällä se kumoutuu heti ja lisäks korvataan sillä että ”oon ruma, oon paska, oon kelvoton, oon arvoton” Sitten yritän kumota sen ja voittaa itseni. Ei onnistu.

On sellasia päiviä kun peiliin katsoessa tuntuu siltä että oikeesti näyttää tytöltä kasvoista. Mutta kun joka päivä höyläät sitä helvetin partaa, niin aika harvinaista että se fiilis kestää kauheen pitkään. Sitä yrittää samaan aikaan vakuuttaa itseään just kahdella eri rintamalla: että ei ole kelvoton eikä arvoton ja toisaalta että transitio onnistuu hyvin ja että eheytyy siitäkin vähän... Että musta tulee vielä kaunis ja hyvännäköinen ja läpimenevä synteettinen tyttö. Ja samalla elättelee toiveita että tiede keksis tavan hoitaa se luonnonmukaisesti että se keho sais itse kasvattaa kaiken. (Voiko se ihmeen kantasolu juttu tai joku tehdä sen??)

Mä oon miettinyt sitäkin, että onko tää sukupuoliristiriita estänyt mua käsittelemästä kunnolla niitä muita haavoja, jotka omakskin yllätykseks vuotaa edelleen. Mä luulin että olin selvinnyt kaikesta ja että arvottomuus ja kelvottomuus vaan kestää parantua, mutta ei. Nyt kun on joutunut olemaan täysin ilman minkäänlaista tukea ja vain itsensä kanssa yksikseen, niin vasta on tajunnut kuinka rikki on. Nyt mä vasta ymmärrän kuinka paljon eheytymistä on edessä, jos vain kestän niin kauan että ehdin edes... Niin, mutta voiko olla mahdollista, että mä en edes pysty kunnolla pääsemään käsiks kaikkiin niihin haavoihin ennenku toinen sotarintama on rauhottunut. Nyt mä voin vaan ylläpitää niitä rintamia, että en ajaudu ahtaammalle, mutta en voi itse edetä kummallakaan. Sitten kun keho ja mieli on yhdistetty edes jollain tasolla – vaikka se vajaaksi jääkin – niin sittenkö vasta pystyn alkaa työstämään sitä kelvottomuutta ja arvottomuutta?

Yks ystävä ihmetteli vähän aikaa sitten että miten oon jaksanut tähän asti. Se ajatteli että se olis aikaa sitten jo itse mun tilanteessa luovuttanut, jos olis tuntenu itsensä niin kelvottomaksi ja arvottomaksi ja ollu jatkuvasti paha olo ja välillä niin sanoinkuvaamaton ahdistus että huimaa eikä meinaa saada henkeä. Mä oon miettinyt itsemurhaa lähes päivittäin nyt kuudennelta luokalta – tai ehkä jo sitäkin aiemmin mut ei muista niin hyvin (henkinen itsedefenssi mekanismi?)... Mutta en ole koskaan edes yrittänyt. Siihen ei ole kuin yksi syy: Pelko. En mä haluais hypätä mistään kallioltakaan, jos en tietäis mitä siellä pohjalla on. Epätietoisuus ”suuresta tuntemattomasta” pelottaa niin paljon että se estää mua. Se on ainoa joka on estänyt kaikki nää vuodet. Kai vois ajatella että onneks mietin niin helvetisti kaikkea.. jos en miettis niin ei mua olis ollut enää kymmeneen vuoteen ainaka. Sekin on aika pelottava ajatus...

Enkä mä yhtään sen enempää haluais tuntea itseäni kelvottomaksi ja arvottomaksi kuin mitä haluaisin olla ristiriidassa kehon kanssa. Ei kai nyt kukaan täysijärkinen ihminen halua kumpaakaan tuollaista henkilökohtaista helvettiä?! Saatika sitte molempia päällekkäin... Enkä mä mitenkään haluais kelata itsemurhaa jatkuvasti, enkä mä halua että päädyn jätesäkkiin pakokaasuttamaan itseni niinku toinen mun vanhemmista. Mutta ekan asian kans mulla on yksinkertaisesti kudit lopput. Mä olen riisuttu aseista. Se rintama tuntuu usein siltä että se painaa päälle ja laittaa mua koko ajan ahtaammalle... Jälkimmäiseen on se yksi atomipommi vielä: transitio. Mä vaan voin toivoa, että se eheyttää mua enemmän kuin oon osannu odottaa tai toivoa. Mä tiedän että se ei todellakaan ratkaise noita kahta muuta ongelmaa, mutta jos se täyttäis mun ammusvarastot sitä rintamaa varten, niin se olis jo niin älyttömän ihanaa, että en osaa kuvailla. Mut mä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mä en tiiä kauanko jaksan edes enää... Pelottaa että jonain päivänä jotenki menetän järkeni ja kuvittelen saaneeni aukottoman vastauksen siihen suureen kysymykseen ja sitten tapan itseni. Siis että kirjaimellisesti napsahtais päässä. Se(kin) ahdistaa. Pitää kaikkien taisteluiden keskellä vielä jotenki yrittää pitää itsensä järjissään, että ei tapa itseään jostain siitä syystä että joku pinkki elefantti ilmestyy ja kertoo että odottaa mua rajan toisella puolella...

[EDIT 14.08.16: Muotoilu muutettu yhteneväiseks..]

 

Siis eheydy

Siis eheydy ennalleen

eheydy, uupuu puolet

eheydy tai yksin kuolet”

 

Mä yritän. Mä ihan oikeasti, ihan tosissani YRITÄN!

:'(

 

* Tähtisimmu *