[Päätin kirjoittaa vielä yhden luonnoksen valmiiksi tänään kun toi edellinen julkaisu oli niin negatiivinen ja kaikkee...]

Niin, mistä sen voi tietää? Miten voi olla varma, että sukupuoliristiriidan tunne ei ole aiheutunut vain jostain traumasta? Ettei se ole jokin naamio ja valhe, jonka on epätietoisesti kehittänyt itselleen, koska ei ”kelvannut” siinä sukupuolessa johon syntyessä määritettiin? Ettei muutosta halua vain jostain ohimenevästä mielenkiinnosta kokea maailma toisin? Miten voi varmistua, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta siitä että tekee väärän valinnan?

Näitä kysymyksiä on tullut pyöriteltyä tässä matkan varrella aika paljon. Ei sen takia että olisi jotenkin epävarma itsestään tai omasta kokemuksestaan, vaan sen takia että eihän kukaan halua tehdä jotain niin peruuttamatonta (ja joissain tapauksissa hirveän kallistakin), jos sitä katuu myöhemmin. En tiedä Suomen tilastoista, mutta olen lukenut että Yhdysvalloissa sukupuolen korjaamista katuu muistaakseni jotain 1% - 2% sen läpikäyneistä. Se on melko vähän mielestäni.

On tietysti mahdotonta antaa mitään yksiselitteistä, universaalia vastausta, jos joku omalla kohdallaan asiaa pohtii / kokemuksiaan tunnustelee ja tutkii, että kuinka voi varmistua. Mutta kyllä yksi aika hyvä lähtökohta on oikeasti aika. On sellaisia tapauksia, jotka ovat jo lapsesta saakka tienneet, mutta sitten on sellaisia, joille asia valaistuu vasta keski-iässä. MtF:ä on tilastoitu monessa paikassa olevan kolme kertaa niin paljon, kuin FtM:ä. Se on itseäkin mietityttänyt... En nyt halua epäillä omia ”kohtalotovereita” mutta tilastollisesti aika mielenkiintoinen ilmiö kaikesta huolimatta. Mutta siis se, että jos nyt 17-vuotiaana kokee sukupuoliristiriitaa tai sukupuolidysforiaa silloin tällöin vuoden ajan, niin ehkä vielä kannata vakuuttua. Jos on jatkuvaa, niin mielestäni puoli vuottakin riittää (virallinen kansainvälinen ohjeistuskin) ja varinkin jos on tosi voimakasta. Edelleen, vain mun mielipiteitä. Tekisi mieli vain sanoa että "kyllä sen sitte tietää", mut ei sitä kai aina voi. :)

Omalla kohdallani olen ajatellut asiaa tosiaan todella paljon. Jossain vaiheessa jopa päivittäin. Yrittänyt kysellä lapsuudesta ja nuoruudesta muilta, kun itsellä ei niin paljon tai tarkkoja muistikuvia. Yrittänyt ystävien kanssa kumota omia ristiriidan tuntemuksia, oikein tahallaan hakemalla selitystä jostain tapahtumasta tai traagisesta elämän vaiheesta. Yrittänyt ajatella asiaa niin monelta kannalta ja niin montaa reittiä, kuin vain mahdollista yksin, ystävien ja läheisten kanssa. Silti aina jokainen päätelmä- ja ajatusketju on loppujen lopuksi johtanut siihen samaan: ristiriita on aito, todellinen.

Ehkä omalla kohdalla eniten on aikoinaan epäilyttänyt se, että varsinaista ristiriidan kokemusta ei ole ollut esimerkiksi murrosiässä, jolloin todella moni trans* tavallaan herää siihen. Vaikka tietynlaisia viitteitä siitä on ollut (ks. historiapostaukset), mutta ei varsinaista ristiriidan kokemusta tai tuntemusta. Ei nykyäänkään ole ihan niin voimakasta dysforiaa omaa kehoa kohtaan, kuin jotkut kokee. Tosin jotkut taas kokee vielä paljon vähemmän kuin minä. Sijoittaudun dysforia-asteikolla varmaan yli keskiverron mutta alle sen ihan pahimman ääripään. Jos joku pakottais jotenkin arvioimaan asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka pahaa dysforiaa (miellän sen eri asiaksi kuin ristiriita) koen omaa kehoani kohtaan, sanoisin että 7 – 9 riippuen vähän kaikesta: tilanteesta (esim. seksi vs. kadulla kävely), vaatetuksen määrästä (esim. ulkovaatteissa vs. alasti), ympäristöstä (esim. yliopisto vs. ystävän synttärit), etc.. Ristiriidan voimakkuuden tuntemus on 10, vakiona.

Luin vähän aikaa sitten yhtä blogia, jossa kirjoittaja kummasteli miksi kukaan vapaaehtoisesti haluaisi olla tyttö. Siinä oli ihan mielenkiintoisia pointteja siitä kuinka eri tavalla tyttöjä ja poikia kohdellaan. Kyllä sitä on ehkä itsekin havainnut joitain samantyylisiä piirteitä ympäristössään. Kieltämättä usein vaikuttaa siltä, että tytöt eivät voi vain laukoa mielipiteitään tuosta noin vain – ainakaan siten että niitä huomioitaisiin. Jos joku tyttö vaikka ottaa kantaa kasvissyöntiin, niin saattaa hän joutua perustelemaan omaa kantaansa / väitettään enemmän kuin joku poika. Pojat saa myös olla luonnostaan kovaäänisiä mutta kovaäänisiä tyttöjä pidetään jotenkin asiattomina. Tytöt saavat itkeä ja olla heikkoja mutta pojat eivät. Siis monet näistä on ihan perustavanlaatuisia stereotypioita, jotka on ilmeisesti(?) vuosisatojen tai -tuhansien aikana muodostuneet, syystä tai toisesta, mutta jotka tuntuvat jotenkin lujaa pitävän itsensä hengissä vielä nykyäänkin. Ja niitä on ihan älyttömän paljon.

Miksi sitten haluan että minua ei kuunnella, ei oteta tosissaan, että saan itkeä kun siltä tuntuu, saan näyttää heikolta, en voi osata ajaa autoa, lukea karttaa tai ymmärtää matematiikkaa, etc.? No, omalla kohdalla jokainen edellä mainituista ensinnäkin pitää paikkansa jo nyt ja on pitänyt jo yläasteelta lähtien. :D Mä olen kerran peruuttanut parkkiin autokoulun jälkeen (jos taskuparkkeja ei lasketa; kaupungissa oli vähän pakko opetella se) ja toista ei varmasti tule, koska se ekakin oli inssissä ja ei todellakaan mennyt hyvin. Mä olen aina ”uskaltanut” itkeä missä vaan, kenen tahansa läsnä ollessa. Eikä moniakaan mun ajatuksia tai näkemyksiä ole monikaan ottanut vakavissaan, vaikka olisin kuinka rakennellut tukiargumentteja ja muuta. En mä nyt edes varsinaisesti ikinä ala keskustelemaan sillai että siinä pitää jotenkin vakuuttaa toinen siitä mitä itse sanoo; mulle keskustelu on vain ajatusten vaihtamista ja ihan vaan keskustelua. Ei sen tarvitse olla mitään kuivaa akateemista väittelyä siitä, kenen argumentti on kaatumaton ja kuka on oikeassa.

Yläasteella ja lukiossakin monesti vain heittelin kaikkia teorioita tai mielipiteitä tai näkemyksiä mutta ei mulla ollut edes mielenkiintoa perustella niitä. Ei musta tuntunut että mun tarvii ketään vakuuttaa tai saada ajattelemaan samalla tavalla. Eikä useimmiteen kukaan edes lähtenyt vaatimaan mitään, joko ne tarttui siihen ja alkoi keskustella tai sitten ne vaan sivuutti sen tyyliin ”aika jännä näkemys”. → Joo, vaikuttaakin siltä että otit mut tosissani, jos tulee ensimmäisenä routalemmet. Ja lukiosta tuli mieleen että varsinkaan matematiikkaa en ole ikinä tajunnut. Ja ei, se ei ole loogista! Kaiken maailman derivaatat ja integraalit... Siis, mitä vikaa on ihan vain yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuissa?

Enkä ole tosiaankaan tykännyt siitä mopojen ja autojen hieromisesta mitä kaikki pojat on tehneet aina. Jos pääsen autollani turvallisesti, ilman että kukaan muu(kaan) vaarantaa mun henkeä, pisteestä A pisteeseen B, niin olen ihan tyytyväinen. Ei mun tarvi pestä, virittää, vahata ja panna sitä joka päivä.

Eli olen itse täyttänyt aika hyvin sen stereotyyppisen tytön piirteet aina. Shoppailusta en ole ikinä tykännyt sen takia, että mun tyylini mukaisia vaatteita ei nyt ihan mistään Sokkarilta saa, enkä tykkää kiertää jotain kauppaa vain sen takia, että voin ihailla mitä kaikkea voisin ostaa jos olis varaa. Ja jos nyt jotain muita maskuliinisia piirteitä haluaa hakea, niin... no mitkä on sellaisia? Se, että tykkään hiplata tietokoneita, kasata omani, ymmärtää miten koodataan, tajuta miksi Morrowind kaatu että voin välttyä siltä, etc.? Se, että jos on paha mieli en osta litran jäätelöä, vaan puolen litran kossun? Näistä kumpikin tosin voi olla ihan vanhemmilta mallia otettua.

Mutta niin, aina minä olen käytökseltäni, tyyliltäni, etc., enemmän tyttöä muistuttanut kuin poikaa. Monet ystävät ovat nähneet sukupuolineutraalina, tai eivät ole varsinaisesti edes ajatelleet asiaa. Ehkä sitä luonnostaan on ajattelematta ja kategorisoimatta jos keho ja olemus on niin pahasti ristiriidassa? En ole kokenut olevani poika oikein ikinä, mutta ennen kuin olin vähän vanhempi (esim. ala-asteella) en edes ajatellut että mitä olen. Mutta heti kun asioita on alkanut miettimään, on tajunnut olevansa aina vain enemmän ja enemmän ristiriidassa sen kehon kanssa ja aina vain varmemmin ymmärtänyt sen että aivot vain on kehittynyt erilaiseksi kuin piti. Tai olkoon se selitys sitten missä vain, mutta kuitenkin. Minä vain olen tyttö. Keho ei vain ole sen mukainen. Vielä.

Huh, tulipas taas pitkää tarinaa... Meinasin selostaa siitä vielä että miten sitten koen kehoni mutta täytyy jättää se johonki toiseen merkintään, kun tää on nyt jo näin älyttömän pitkä... En nyt tiedä onko tästä mitään apua, jos itse tuntee ristiriitaa, niin sen aitouden tunnistuksessa, mutta toivottavasti nyt edes vähän. Totta kai voi aina hakeutua Transtukipisteelle tai johonki keskustelemaan, jotta saa reflektiota jostain toisesta, mutta ei kukaan muu voi sitä transsukupuolisuutta loppujen lopuksi tunnistaa eikä sitä varmistaa kuin henkilö itse. Ihan sama, minkälaisia ammattilaisia transpolilla on kertomassa kaikille että mitä ne on ja mitä ei.

Kiitos lukemisesta ja toivottavasti on jotain apua. :)

* Tähtisimmu *