Joo, no päätin sitten kirjoittaa koko historiani kerralla ja sylkeä sen yhteen pötköön tänne. Mutta kuten sanottu, jos ei kiinnosta niin kannattaa hypätä näiden postauksien yli.

Lukiossa kaikki kiinnostus tyttöjen vartaloa, anatomiaa, biologisia ominaisuuksia ja piirteitä kohtaan vain lisääntyi ja vahvistui. Halusin jotenkin ”ymmärtää” kaikkea siihen liittyvää. Kuten esimerkkinä murrosikä, kun rinnat alkavat kasvaa, kaikki se hämmennys / ahdistus, se tuijotus pojilta, kaikki se. Koin sen mielenkiintoiseksi, en sen takia että he ovat ”saaneet” kokea sen, vaan sen takia että minä en ollut saanut ja jotenkin silti tuntui siltä että olisi kuulunut saada kokea... Hankala selittää.

Mutta tuo halu, mielenkiinto, miksikä sitä nyt sitten nimittäisikään, vaikeutti biotyttöjen kanssa seurustelua: olin ”väärässä roolissa” suhteissa. Koin suurta vetoa edelleen nimenomaan tyttöjä kohtaan, koska jotenkin olin sen mielikuvan vallassa että penis on jotenkin likainen ja että pojat ei osaa muka huolehtia intiimihygieniasta. Se rajoitti paljon mielenkiinnon kohteita poikien kohdalla. Ja jotenkin tuntui siltä että ei pojat olisi osanneet ”vastata tarpeisiini tunnetasolla”. Joo, tosi latautunut mielikuva, tiedän. Siltikin, tyttöjen kanssa seurustelu oli hankalaa, koska kaipasin itse olla se tyttö. Vaikka moneen vuoteen en sitä itse ymmärtänyt ja otin vain tiedostamattani ja luonnostaan sellaisen roolin joka oli aika tehokkaasti ristiriidassa sen kanssa, millaisen roolin se ”normittunut” tyttö otti luonnostaan.

Olen ollut neljässä pitkässä suhteessa, joista kaikki ovat hajonneet. Mitä tuoreempaan suhteeseen mennään, sitä maskuliinisemman (tai sukupuolineutraalimman) tytön löysin aina itselleni kumppaniksi, ja sitä enemmän hän otti sitä maskuliinista roolia suhteessa ja minä ”sain” ottaa sitä enemmän feminiinistä roolia. Viimeisin toimi sen asian kannalta ehdottomasti parhaiten.

Noista neljästä suhteesta ensimmäinen alkoi jo yläasteen puolella ja hajosi lukiossa. Tuossa suhteessa olin jokseenkin normittuneen maskuliinisessa roolissa, kai? Seuraavassa olin ehkä yhtä maskuliininen ulospäin mutta pääni sisällä jotain oli jo alkanut tapahtua, selkiytyä. Se ei varmaankaan juurikaan näkynyt suhteessa, sen enempää ulkopuolisille kuin kumppanillekaan. Kolmannessa omaksuin heti alusta asti todella feminiinisen roolin, joka sopi molemmille todella hyvin. Molemmat olivat omiaan siinä roolissa, joka siinä suhteessa kummallakin oli. Tietenkin tein edelleen paljolti päätökset, mihin mennään esim. perjantaina bailaan, koska olen niin prinsessa ja diiva, että munhan pitää saada päättää. (Ei, en ole mitenkään ylpeä siitä, tämä lähinnä itseironiaa :D) Tuon suhteen aikana jotenkin alkoi itselle myös valjeta se että kaikki ei ole ihan kohdalla itsessäni...

Kolmannen ja neljännen parisuhteen väliin mahtuu sitten kätevästi muutamaan kuukauteen se lopullinen harkinta, joka oli pohjustautunut omassa mielessä jo vuosia, että aloin tosissani pohtia asiaa että ”mitä helvettiä” -periaatteella. Etsin netistä tietoa kromosomaalisista anomalioista (esim. XXYY) ja yritin jotenkin ”väkisin” tunkea itseäni johonkin lokeroon, tavallaan etsien epätoivoisesti selitystä omille tuntemuksille omasta kehosta. Sitten päädyin transsukupuolisuus asioista koskeviin artikkeleihin, tutkimuksiin ja viimein Transtukipisteen sivuille. Sitä kautta sovin sitten useamman terapiakäynnin Transtukipisteen terapeutin kanssa. Parin käyntikerran jälkeen päädyin siihen että siitä kontaktista ei ollut enää apua (itse itsessäni asioita tajuttuani, löydettyäni ja käsiteltyäni) ja ilmoitin etten tarvitse sinne enää aikoja. Hakeuduin vertaisryhmään, josta ei ollut mainittavaa hyötyä. Ehkä sen takia että se oli lähinnä vain joukko ihmisiä, joita asia yhdisti, kokoontumassa kerran viikossa, eikä tukiryhmä. Tai ei se mulle ainakaan juuri mitään tukea tarjonnut. Joskus näihin aikoihin alkoi se neljäs pitkä parisuhde.

Viimein sitten rohkaistuin ja pyysin lähetettä transpolille lääkärissä. Koska olin edelleen jotenkin niin häpeissäni edes lähetteen pyytämisestä (kokiessani itseni jotenkin vialliseksi ja virheelliseksi), tein sen puhelimitse jonkun muun asian ohessa. Lääkärin mukaan hän ei voinut ”noin vain” kirjoittaa lähetettä transpolille, joten jäin sitten odottamaan hänen asiaa varta vasten varaamaansa aikaa. Ennen sitä hän kuitenkin soitti ja kertoi ettei se ”niin vaikeaa ollutkaan” vaan hän oli tehnyt lähetteen ja toivotti hyviä jatkoja.

Ensimmäinen aika oli joskus 2012, en nyt muista tarkempia päivämääriä, eikä ne nyt ole oleellisiakaan. Kävin sen perus 4 käyntiä, jotka kaikki tutkimuksiin otetut käy: kerran sairaanhoitajalla, joka kyselee perhetaustoja ja omia fiiliksiä. Kerran sosiaalityöntekijällä, joka kyselee vielä enemmän perhetaustoja (suhdetta vanhempiin), 2 kertaa psykiatrilla ja 2 kertaa psykologilla. Tän jälkeen on yleensä edessä hoitoneuvottelu, jossa joko annetaan lähete hormonihoitoihin tai sitten kumotaan se tarve erinäisin perustein (kuten että potilas on ”vain” transgender, ei transsukupuolinen). Mulla kyseinen käynti oli keskustelua mun epävakaasta ja epätasapainoisesta mielentilasta, ja sen jälkeen oon pari kertaa käynyt keskustelemassa terapiamahdollisuuksista. Nyt on ollut taukoa about vuosi transpolin ajoista...

Mun kohdalla tää monen kuukauden viivästys varsinaisten hoitojen aloittamiseen on ollut siksi, että mut nähtiin todella epävakaana persoonana (annettiin tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi) ja lisäksi ongelmana nähtiin se, että käsittelen ahdistusta edelleen itseäni fyysisesti vahingoittamalla, joka koettiin riskiksi aloittaa hormonihoidot. Ja vielä se, että kerroin avoimesti, että tuohon aikaan epäröin sitä, auttaakohan mikään siihen että koen niin vahvasti olevani biotyttö, että koska jään poikkeuksetta ”vajaaksi”, niin olenko enemmän rikki sitten kun en ole ”kokonaan” mitään. Nythän olen biologisesti ”kokonainen”, joskin se on hirmuisessa ristiriidassa sen kanssa mitä koen olevani... Eivät halunneet myöntää hormoneja heti kättelyssä näistä kaikista syistä. Oon nyt käynyt terapiassa pari vuotta ja 2014 marraskuussa, siis pian(!), on uusi aika transpolille... En tiedä mitä siellä odottaa mutta toivon todellakin että lähete hormonihoitoihin... Mutta siis, tiedoksi kaikille, että normaalisti prosessi hoitoihin pääsemiseen EI ole näin pitkä. Tämä nyt vain mun kohdalla kun olen niin ”epävakaa” (sic).

Niin, se neljäs parisuhde sitten, joka on mun pitkäaikaisin ja josta odottamattomasti yksi ihana pikku möhkälekin syntyi, oli sitten jo aika selvä juttu sukupuoliasioiden osalta. Kerroin jo heti alussa aivan kaiken itsestäni, tyyliin syntymästä asti siihen hetkeen. Hän otti kaiken avosylin vastaan ja oikein omaksui - en osaa sanoa kuinka paljon tästä oli oikein tarkoituksella ja tiedostetusti tehtyä - maskuliinisen roolin meidän suhteessa. Hän oikein syleili sitä roolia. Ja se todellakin toimi. Se tuntui niin ihanalta, oikealta ja hyvältä, että joku viimein ymmärsi mitä olen, mitä koen, käyn läpi ja kaikkea. Toki roolit aika paljolti vaihtuivat kun hän tuli paksuksi ja sai hirmuisen estrogeenipiikin kroppaansa ja tuli itkuherkäksi ym.. :D Mutta kestin sen kun ajattelin että sehän on vain ohimenevää ja pian roolit palaavat ennalleen. <3

Ja niin, nyt olen tilanteessa että ollaan erottu, hän ja lapsi asuvat muualla ja lähempänä omia tukiverkkojaan. Jaksamista niille molemmille aivan ihanille ja rakkaille ihmisille. <3 Ja minä odottelen malttamattomana tuota marraskuun aikaa transpolille ja sitä että pääsis viimein eteenpäin asioissa... Emme myöskään eronneet sukupuoliasioiden takia, eli toivon että jonain päivänä voidaan selvittää kaikki ja jatkaa onnellista yhteiseloamme. :)

Tällainen on tarinani tähän asti. Ja tajusin just että oon selostanut tosi nihkeästi itse tutkimuksista, vaikka ne oli tarkoitus sisällyttää tähän historiikkiin... Ehkä teen niistä sitten erillisen postauksen.

Kiitos lukemisesta ja kuten aina, kommenttia saa heittää. Kunhan on edes etäisesti asiallista tai rakentavaa tai jotain... Saa myös ehdottaa aina jotain aihetta, josta kirjoittaisin, jos haluaa tietää jostain tietystä.

* Tähtisimmu *

[osa I]

[osa II]