Ala-asteen kiusaamisen ja hyljeksinnän jälkeen tapahtui jotain käsittämätöntä ja odottamatonta: olin supersuosittu. Olin yhtäkkiä kaikkien lempparityyppi ja kaikki halusivat minun kotibileisiini humaltumaan ja säätää juuri minun kanssa. Mitä helvettiä?!

Otin tietenkin kaiken tuosta innolla vastaan ja alkoi syntyä ensimmäisiä parisuhteita ja niin edelleen. Kuitenkin niissä suhteissa oli jotain tavallaan vialla. Ei sitä tietenkään ymmärtänyt, että mistä hiertää mutta näin jälkikäteen on ymmärtänyt että sukupuolirooleistahan se kaiketi. En ollut ikinä mikään erityisen maskuliininen persoonana. Pojat sääti kaiken aikaa mopojaan ja puhu jostain kaasareista ja tulpista; ei voinut vähempää kiinnostaa. Usein pyydettiin viettämään ”oikein jätkien iltaa” mutta en ikinä lämmennyt ajatukselle. No tietenkin menin silti, kun ajattelin että pääseepähän dokaamaan seurassa, tarvi yksin kotona istua...

Suhteeni biotyttöihin oli yläasteella.. mielenkiintoinen. Vaikka tuohonkaan aikaan ei vielä itsellä ollut minkäänlaista ymmärrystä siitä että mahdollisesti edes olisin syntynyt väärään kehoon, niin silti käytökseni ja muu ehkä olisi pitänyt valaista asiaa jo tuolloin...

Noiden jätkien iltojen sijaan tykkäsin paljon enemmän hengata tyttöjen kesken. Mutta oli eräs ongelma: siinä missä muut keskustelivat kuukautisista ja muista kehon muutoksista, ei minulla ollut juuri mitään osallistuttavaa keskusteluun. Vaikka koin tarvetta ja tavallaan ”oikeaksi” osallistua kaikkiin keskusteluihin, mutta ei vain ollut mitään mistä kertoa. Muistan sen että monesti tytöt mainitsivat tai toivat ilmi sen että ”kyllähän tästä nyt voi puhua vaikka [Tähtisimmu] on tossa, kun se on yks meistä!” Tämä tuntui niin selittämättömän hyvältä ja oikealta, että ei ole sanoja. Se tuntui siltä kuin minut olisi hyväksytty osaksi sitä porukkaa, johon en kuitenkaan ”kuulunut”, vaikkakin tunsin kuuluvani. Vastaavaa en koskaan odottanut poikien kesken. Johtuiko se siitä, että siellä hyväksyntä oli tavallaan itsestään selvää, koska olin biologisesti yksi heistä, en tiedä.

Vieroksuin myös hirveän paljon sitä poikien ”kulttuurille” tyypillistä piirrettä että puhuttiin ketä panis (tai haluaisi panna). En oikein koskaan kokenut omakseni haluta sillä tavalla tyttöjä. Sillä minun mielessäni, vaikka joo totta kai halujakin oli, ajattelin tyttöjä paljon sillai että ”miltähän tosta tuntuu kun sillä on (noin isot / pienet) tissit” tai ”miltäköhän seksi tuntuu tuosta” ja niin edelleen... Näin tytöt oikeastaan jonain sellaisena, jota halusin ymmärtää, jonka halusin kokea, joista halusin tietää lisää; kehosta, sen muutoksista, miltä seksi / orgasmi tuntuu, etc..

Tunsin oloni hirveän kotoisaksi aina tyttöjen seurassa ja siinä tuli sellainen fiilis että ”tänne kuulun”. Parisuhteet tuohon aikaan olivat vain heterosuhteita, ne jotkin pojat joista tykkäsin eivät ikinä lämmenneet, koska olivat itse heteroja. Oli aika paljon myös irtosuhteita. En kuitenkaan ajatellut itseäni minään pukkina, joka saa paljon, vaan oikeastaan ajattelin itse itseni objektina. Oma mielikuvani itsestäni oli jonkinlainen räsynukke, jonka kuka tahansa sai ottaa, leikkiä aikansa ja sitten viskata taas jonnekin kadunkulmaan, josta seuraava sen poimi. Samaan aikaan nautin tästä ”hyväksikäytöstä” mutta samaan aikaan se söi minua sisältäpäin, kun jo valmiiksi vailla täysin omanarvon tuntoa annoin muiden vain kohdella minua niin, mitä kuitenkin paradoksaalisesti halusin, koska tunsin olevani niin arvoton ja ansaitsevani sellaista kohtelua. Mutta en silti muista noistakaan ajoista kokeneeni varsinaista ristiriitaa vielä omaa kehoa kohtaan. Koin sen vain arvottomaksi - ja tietenkin aina välillä myös rumaksi.

Jotenkin tuntuu kuitenkin, että olisi tuolloin jo pitänyt tajuta kaikki siitä miten näki ja koki biotytöt, ja etenkin siitä kuinka oikealta niiden seurassa tuntui... Ja sitten viimeistään kun yksi ryhmätovereista keksi että piti kokeilla kajaalia mulle... Ihan sama miltä se muiden mielestä näytti mutta itsestä se näytti aivan ihanalta. Oikealta. Siitä päivästä eteenpäin aloin meikkaamaan ihan säännöllisesti ja kieltäydyin näyttäytymästä kenellekään, paitsi todella harvoille ja valituille, ilman meikkiä. Kukaan ei saanut enää nähdä miltä ”näytän oikeasti”. En tuolloin oikeastaan osannut sen paremmin selostaa kenellekään miksi, se vain oli niin. Aloin myös lakkaamaan kynteni. Vaadin myös muiden alkamaan käyttää eri nimeä itsestäni. Siis ystävien, en edes vaivautunut vaatimaan sitä perheenjäseniltä tai sukulaisilta.

Mutta kaikki tämä oli vasta alkua vaikealla tiellä joka oli vasta löytymässä. Lukiossa asiat alkoivat oikein kunnolla muodostua (ja sekoittua) pääni sisällä...

Kiitos lukemisesta. <3

* Tähtisimmu *

[osa I]

[osa III]